Käytöstä korjaamassa

Katselin aamutuimaan tv.tä ja kappas vaan Millanin "koirankuntoutusohjelmahan" ruudusta kasvoilleni lävähti. Ei mennä siihen sen enempää, blogini lukijat varmaan voivat jo päätellä mitä mieltä olen ko. ohjelmasta ja sen päätähdestä.
Mutta, se mikä sytytti tämän päivän bloggauksen perustuu Millanin lauseeseen: "Korjaan käytöstä. Kun se käyttäytyy oikein, en tee mitään. Kun se käyttäytyy väärin, "kosketan sitä jne.." Mutta Millanista siis viis, siirrytään pohtimaan asiaa hevosen kannalta.

Hevonen käyttäytyy agressiivisesti tai se on haluton ja laiska. Se saattaa olla "kuriton" ratsastaa ja "kokeilla" ihmistä. Saattaa olla myös niin, että hevonen on epäluotettava, eli välillä sillä on hyvä päivä ja välillä huono päivä. Kuulostaako tutulta? Kuinka tällaisia tilanteita sitten lähdetään korjaamaan? Aivan, yleensä keskittymällä siihen käytökseen, jonka me ihmiset näemme. Sen näkemisen jälkeen me teemme tulkintoja, että tuo johtuu tuosta ja tämä taas tästä. Milloin kyse on johtajuusongelmasta ja milloin taas siitä, että hevonen ei pidä tästä ja tuosta. Edelliset omistajat on myös syytä haukkua syvimpään helvettiin, koska jokainen heistä, kasvattajaa myöden syyllinen. Ainiin, sitten vielä ne esi-isät!  On ihan taattua faktaa, että maastossa kantojen pelkääminen on esi-isältä peritty tapa tai että hampaiden narskuttelu ratsastaessa on emänisän peruja. Yeah right =)

Palataan Millaniin ihan hetkeksi ja mietitään mitä muuta potkimisen sijaan koiralle olisi voinut ehdä, kun se silmin nähden halusi "jahdata" rullalautoja tai mitenköhän Millan olisi ratkaissut juuri tallipaikkaa vaihtaneen nuoren hevosen stressistä johtuvaa käytöstä? Laittamalla orikuolaimen, simputtamalla väistätyksin ja peruutuksin, ehkä hevosen kaataen?
Kuulostaako tutulta?

No niin, pitkän esipuheen jälkeen pääsen itse asiaan, jonka tarkoituksena on herättää kriittistä ajattelua erilaisten kikkojen ja koulutuskeinojen käyttämistä kohtaan, etenkin silloin kun kouluttaja puhuu käytökseen vaikuttamisesta tai ottaa käsittelyyn dominanssiteorian.  Uskokaa tai älkää, mutta niin koiria kuin hevosia VOI TODELLAKIN kouluttaa ilman fyysistä tai henkistä väkivaltaa. Ainakin jos osaa...

Tasapainoa etsimässä

Oletko koskaan kokenut sitä hetkeä, kun melkein liukastut, muttet kuitenkaan? Tai että kiven päälle astuessa nilkka melkein nyrjähtää? Tai että peruutat auton melkein päin puuta?
Nämä olivat vain muutamia esimerkkejä tasapainosta - sekä henkisestä että fyysisestä.

On syytä iloita niistä vähältä piti tilanteista, mutta niitäkään ei sattuisi, jos ihminen olisi tasapainossa.
Jaa, miten tämä liittyy sitten hevosiin, ajattelet? Kahdellakin eri tavalla: ihminen vaikuttaa hevosen tasapainoon sekä käsittelyllään ja ratsastuksellaan, sekä hevosen elinpiirillä ja kokonaisvaltaisella hyvinvoinnilla.  Toinen puoli asiaa on hevosen henkinen tila. Saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta totta se on. Hevosen henkistä tilaa voi tukea muutamilla seikoilla, allaoleva lista antaa vähän viitteitä siihen...

Joskus hevosista kuulee sanottavan, että ne ovat tapaturma-alttiita tai että niille vaan sattuu. Niitä ei ehkä uskalleta tarhata laumassa, jos lainkaan, koska aina tulee ruhjeita. Olen jopa lukenut epäilyjä hevosten adhd:sta ynnä yhtä muuta naurettavaa.  Nyt kun elämme sivistyksen ja ymmärryksen kautta, myös hevosharrastuksen parissa, olisi ehkä nostaa muutama kissa pöydälle:

1. Hevonen kaipaa lajitoveria, se on laumaeläin
2. Ihmisen antama liikunta ei riitä hevoselle, koska pelkkä kuvioiden ja erilaisten muuvinen treenaaminen riitä tyydyttämään niitä tarpeita, joita hevosella pakoeläimenä on. Voidaan siis puhua virikkeistä.
3. Hevosta ei pidä inhimillistää. Jokainen hevonen ansaitsee tulla hyvin koulutetuksi ja hyvin ratsastetuksi, mutta mikä on hyvin?
4. Hevonen tarvitsee selkeät ohjeet (sille pitää siis opettaa) palkkioineen, jotta se ymmärtää mitä sen kulloinkin odotetaan tekevän
5. Hevonen ei koskaan tarkoituksella ole hankala tai jätä jotain tehtävää suorittamatta kettuillakseen
6. Hevonen on pärjännyt ilman ihmistä tuhansia vuosia, ei siis kannata olla näsäviisas sellaisen eläinlajin edessä
7. Hevonen oppii jokaisesta kohtaamisesta, halusimme tai emme. Ei siis kannata kuvitella, että se antaa ihan kaiken anteeksi
8. Hevonen ei ole tyhmä eikä se ole myöskään erityisen älykäs. Annetaan hevosen olla hevonen ja opetetaan sille kaikki se tieto, mitä siltä tulevaisuudessa odotetaan
9. Hevonen ei halua dominoida ihmistä, se ei halua olla johtaja, eikä päästä valtaistuimelle. Ei siis simputeta hevosta
10. Jos kaikesta edellämainitusta huolimatta haluat omistaa/hoitaa hevosta, keskity aidosti kuuntelemaan ja tarkkailemaan sen kyseisen yksilön tarpeita ja ota selvää eläinten oppimisesta, niin moni asiaa muuttuu paremmaksi.

Elämä hevosten parissa ei ole rakettitiedettä, ja sitä se nimeomaan ei ole. Se vaatii ymmärrystä ja empatiaa, tietoa ja taitoa. Hyvinvoiva, rento hevonen on turvallinen. Ei vaan ihmiselle vaan myös itselleen. Kun sen on mahdollista rentona, turvallisessa ympäristössä tehdä tarpeelliset havaintonsa, sen hyvin (itsensä) treenama keho kykenee uskomattomiin suorituksiin. Sellaisiin, joita ihminen haluaa sille opettaa.

ps. kaikkeen edellämainittuun voisi vaihtaa hevosen tilalle sanan koira?

Poimitko oikeat jyvät?

Opettajan roolissa ei mielellään esitä yhtä ainoaa totuutta lähestymistavasta, koska sitä ei ole kenelläkään. Se, mikä on oikein riippuu niin monesta asiasta. Oppilaana ehkä turhauttavin on ihminen, joka ei uskalla ottaa vastuuta omasta linjastaan, vaan kysyy ja kyseenalaistaa koko ajan.

Kriittisyys on aina hyvä asia, mutta eri opettajien ja valmentajien kyseenalaistaminen ristiin rastiin on kuin heinäladossa peuhaamista. "Miksi sä pyydät mua tekemään näin, kun viime viikolla se N.N. kehotti tekemään päinvastoin?" tai "Mä en kyllä halua palkita tätä hevosta tästä, koska kuulin viime viikolla, että mun hevonen ei pidä mua johtajana enää!" tai "Ei tää mitään väsynyt ole, mä haluan kerran vielä laukata ympäri kenttää vastalaukkaa, koska toinen ope sanoi, että se tekee hyvää!"

Se, mitä opettaja/valmentaja kehottaa tekemään tänään, tai kuinka hän neuvoo ratkaisemaan jonkin ongelman perustuu juuri siihen hetkeen, hänen näkemäänsä ja tulkintaansa, joka taas perustuu hänen tietoonsa ja omiin taitoihinsa. Voisi oikeastaan sanoa, että mitä järeämpiä, nopeampia ja tehokkaampia ratkaisut ovat, sitä todennäköisemmin ne ovat jesaria murtumalle. Eivät siis saa aikaan pysyvää muutosta/kehitystä, jossa sekä hevonen, että ratsastaja pysyvät molemmat mukana.

Vuoroin vieraissa

Opettaja tai valmentaja saattaa itsekin kertoa käyvänsä usean eri osaajan opissa ja poimivansa sieltä vaikutteita omaan työskentelyynsä. Tästä syystä on varsin luontevaa kehottaa myös oppilaita samaan.

Mikä tässä on hevosen kannalta on hieman huolestuttavaa on se, että mikäli oppilaalla ei ole selkeää käsitystä siitä mihin kulloinenkin menetelmä tai lähestymistapa perustuu, saattaa hevonen vähintään hämmentyä uusien juttujen kokeilusta. Pahimmillaan se aiheuttaa hevoselle stressiä ja pelkoa, jolloin kaikki oppiminen vaikeutuu. Jotta erilaisista menetelmistä voisi aidosti kyetä poimimaan ne asiat, jotka hämmennyksen sijaan tukevat kehitystä kokonaisvaltaisesti tarvitaan kokemusta, tietotaitoa ja ymmärrystä mihin mikäkin liittyy.

Vaikka itselleni on hyvin selvää, miten haluan hevosta kouluttaa, jonkin toisen ihmisen lähestymistapa - joka on erilainen - toimii myös. Hevosen kannalta tärkeintä on kuitenkin selkeys ja johdonmukaisuus. Selkeys tulee siitä, että hevonen tietää, mitä sen kulloinkin halutaan tekevän, avut/merkit ovat sille opetettuja ja johdonmukaisuus syntyy siitä, etteivät avut ja palkkiot tai niiden ajoitus muutu yhtenään. Lisäksi hevosen sen hetkinen koulutustaso, fyysinen kunto ja mielentila vaikuttavat sen oppimiseen alati.

Ratsastuskulttuurissamme on varmasti vielä outoa kysyä opettajalta/valmentajalta, mihin hänen koulutus- tai opetusmenetelmänsä perustuu, mutta siihen vastaamisen ei pitäisi olla vaikeaa.

Kultajyvien etsimisen sijaan hevosen oppimiseen ja kouluttamiseen kannattaa perehtyä, oli varsinainen "metodi" sitten ihan mitä tahansa välillä kukkis-pyttis-kaksnelkki. 

Hevonen on aina hevonen ja sen oppiminen ei muutu miksikään metodin tai sen toteuttamisen myötä.

Uskallatko päättää itse?

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että tunnilla valmentaja on pyytänyt sinua kiskaisemaan ohjista tai lyömään hevosta? Onko valmentajasi koskaan noussut puolestasi satulaan "herkistelemään" hevosta?
Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa tarvitset valmentajaa tai kokeneenpaa ratsastajaa "läpiratsastamaan" hevostasi?

Mikäli vastasit edellisiin kyllä, oletko koskaan miettinyt, että miksi?

Vanhastaan on totuttu siihen, että ratsastuksenopettaja tai valmentaja on auktoriteetti ja hänen mielipiteitään ja ohjeitaan ei sovi kyseenalaistaa. Tällä asenteella päähämme on iskostettu myös se usko, että auktoriteetti on aina oikeassa ja hevonen yleensä väärässä. Ja että ihmisen on oltava hevosen johtaja ja hevonen on yksinkertaisesti vain toteltava.

Tällä hetkellä on tarjolla myös valmentajia ja opettajia lempeine oppeineen, ilman otsa kurtussa rynkyttämistä ja iloinen, hevosta kunnioittava asenne lisääntyy enevässä määrin.
Tarjolla on virikepihattoja ja lenkkareita kengättömyydestä kiinnostuneille. Tarjolla on henkistä valmennusta ja erilaisia kehonhallintamenetelmiä.

Jokin silti tässä kuviossa mättää.

Mahtaako olla niin, että osalla ihmisistä yksinkertaisesti on vain erilaiset hevoset. Vai onko niin, toisille ihmisille hevonen on kuitenkin lähinnä väline, jolla suoritetaan ja sen tunteita ei yksinkertaisesti tarvitse ottaa huomioon. Minua kiinnostaisi tietää, miltä ratsastajasta tuntuu silloin hän lyö hevostaan ja pakottamalla saa hevosen tottelemaan. Onko taustalla turhautumista vaiko osaamattomuutta?
Vanha sanonta kuuluu: "missä taito loppuu, alkaa väkivalta". Tämä pitää harvinaisen paikkaansa, mutta kun ihmisellä on riittävä perustelu käyttää voimaa tai peräti väkivaltaa, mikään selitys tai neuvo ei auta tästä ratkaisukeinosta ulos, ellei ihminen itse koe edes pienen pientä omantunnon pistoa rankaisun hetkellä.

Entä jos ei tunne.

En osaa vastata tähän, mutta itse kyseisessä tilanteessa vaihtaisin kuntopyörään. Sitä voi potkaista kesken huonon treenin.

Entä jos tuntee.

Jos barrikadeille nousu oman asian ja hyvä mielen vuoksi tuntuu kohtuuttoman vaikealta, aina on mahdollisuus hakeutua seuraan, jossa on samoin ajattelevia, lopettaa harrastus tai mikä ehkä vaikeinta, mutta parasta sivistystä ympäristölle: näyttäytyä kylähulluna vuosi toisensa jälkeen.

Halatkaa hevosianne ja pitäkää niiden puolta. Voi tulla vielä päivä, että kadut lyomistäsi....

Valmentajan merkitys ratsukolle

Hevosten koulutukseen ja ratsastamiseen liittyy useita myyttejä. Ensimmäinen niistä on se, että ratsuttajan pitää olla rohkea ja omata hyvä tasapaino. Kilpailumenestys on myöskin plussaa. Mitä nopeammin tuloksia tulee, sen parempi ratsuttaja on. Toinen myytti liittyy siihen, että koska hevonen lähtökohtaisesti on aina ihmistä vastaan, koulutus- ja ratsutustilanteet ovat eräänlaista henkientaistoa, jossa ihmisen kuuluu selviytyä voittajana ja hevonen alistuu johtajalleen.

Jos asiaa tarkastellaan hevosen näkökulmasta, se kovin harvoin -oman käsitykseni mukaan- haluaa olla hankala tai uppiniskainen ja tottelematon. Johtajuusnäkökulma saattaa olla ihmiselle helpompi hahmottaa kuin asema, jossa ihminen omaa riittävät tietotaidot oppimisen lainalaisuuksista, ymmärtää miten hevonen oppii ja sen myötä pyrkii tekemään oppimistilanteen kullekin hevoselle mahdollisimman helpoksi. Se vaan ei oikein näytä mitenkään erityisen tehokkaalta, koska oppimistilanteet ovat rentoja ja rauhallisia, eikä satoja toistoja samasta harjoituksesta tarvitse tehdä. "Kerran vielä - kerran vielä.."

Kun hevosenomistaja sitten etsii itselleen sopivaa opettajaa/valmentajaa/ratsuttajaa on suureksi avuksi, jos hän on omien taitojensa ja tavoitteidensa kanssa sinut. Lisäksi oman hevosen taito- ja koulutustason ymmärtäminen helpottaa koko prosessia.

Hevosen ja ratsastajan väliseen menestykselliseen oppimiseen vaikuttaa moni asia, alkaen luonnollisesti hevosen lähtötasosta ja sen aiemmista kokemuksista suhteessaan ihmiseen. Toisekseen hevosen fyysiset ominaisuudet ovat merkittävässä roolissa, etenkin kun hevosta ratsutetaan kilparatsastustavotteisesti.  Ei ole lainkaan harvinaista nähdä kouluradalla liikkuva hevonen, joka ehkä still-kuvassa näyttää olevan täydellisessä tasapainossa, mutta esimerkiksi sulkutaivutuksissa sen tasapaino heittelehtii puolelta toiselle. Tai hevonen liikkuu näennäisesti oikeassa muodossa, mutta sillä on suu auki joko koko ajan tai suuren osan aikaa. Onko opettaja/valmentaja/ratsuttajalla kykyä havainnoida tätä, ymmärtääkö hän mistä se johtuu ja osaako hän korjata ja kehittää hevosen fysiikkaa ja liikkumista hevoselle edullisella tavalla.

Edellämainittu esimerkki voi olla seurausta useasta eri asiasta, se voi johtua liian aikaisesta sivuttaisliikkeiden vaatimisesta, se voi johtua hevosen kasvuvaiheesta, ratsastajan epätasapainoisesta istunnasta tai vaikkapa siitä, että hevonen on jännittynyt. Tai yksinkertaisesti siitä, että ratsastaja vetää hevosta suusta, jolloin hän rajoittaa pään ja kaulan liikettä, jolloin hevonen kompensoi epätasapainoaan koko kehollaan.  Lisäämällä vauhtia, pyytämällä jyrkempää taivutusta tai estämällä hevosta ilmaisemasta miltä siitä tuntuu hidastetaan kokonaisvaltaisesti sekä hevosen oppimisprosessia, että sen fyysistä kehitystä.

Kun hevonen on otettu kokonaisvaltaisesti huomioon, on vuorossa ratsastajan observointi. Huomioiden tekeminen alkaa siitä, millaisin sanoin ja termein hän kuvailee omaa hevostaan ja työskentelyään sen kanssa. Kuinka hän kohtaa hevosensa ja käsittelee sitä? Millainen suhde ratsastajalla on hevoseensa maastakäsin ja satulasta istuen? Kulkeeko informaatio molempiin suuntiin, eli onko ratsukon välillä olemassa oleva vuorovaikutus, vai viekö ratsastaja ja vikiseekö hevonen?

Edelleen on olemassa "ratsastuskoulukuntia", joissa uskotaan, että hevosen treenaamisen kuuluu olla verta, hikeä ja kyyneleitä ja että kaikki hevoset ovat alkuun jäykkiä. Tai että hevoshierojan tehtävänä on avata ratsastuksen jälkeiset lukot.

Onneksi yhä enemmän henkisen valmennuksen ja biomekaniikan tietämys lisääntyy, sekä eläinten oppimiseen liittyvä tietämys kasvaa. Tämän myötä on mahdollista päästää valmennukseen, jossa ratsukko huomioidaan kokonaisvaltaisesti ja mikäli valmentajalta puuttuu jonkin osaamisalueen palikka, hänellä on ammattitaitoa ja -ylpeyttä huomioida tämä ja ohjata ratsukko oikeaan suuntaan hakemaan eri asiantuntijatahoilta lisäapua. Valmentajalta vaaditaan ymmärrystä, asiantuntemusta, kokemusta, mutta myös rohkeutta pitää sekä hevosen, että ratsastajan puolta. Uskallusta ja rehellisyyttä myös sanoa ratsastajalle, että tämä asia on sinulle vielä liian vaikea tai että tuota asiaa teidän pitää harjoitella paljon enemmän ja ennenkaikkea, minä en tiedä kaikkea, mutta otetaan yhdessä selvää.
Ja ennenkaikkea, maailmassa on paljon muutakin kuin ratsastaminen, sitä ei pidä ottaa liian vakavasti.

Voiko hevosrakas syödä hevosenlihaa?

Tämän bloggauksen tarkoituksena on pohtia hevoslihan syöntiä eri näkökulmista, ei siis tuputtaa ketään syömään sitä, jos se ei lautasella maistu.

Viimeisen viikon ajan ympäri maailmaa kauhistellaan elintarvikkeista löytynyttä hevosenlihaa. Toisaalla hevosihmiset suosittelevat syömään sitä perusteluinaan hevosenlihan eettisyys.
Jos ihan kokonaisvaltaisesti tarkastellaan lihansyöntiä ylipäätään, ensinnäkin luomustatusta hevosella ei ainakaan meidän maassamme ole. Käytännössä se on mahdotonta. Onnellinen hevonen sitten? Nooh, siitäkään en päätäni patkiksi laittaisi, mutta jos hevosta verrataan tuotantoeläimiin, keskimäärin hevosen lajityypillisiä tarpeita on huomioitu varmaankin paremmin. Toisaalta, lisääntyneet hyvinvointiongelmat ja esimerkiksi vatsahaava kertovat hevosten elämän todellisen laidan. Välineellistetty hevonen saattaa olla kovinkin stressaantunut läpi elämänsä, joten senkään myötä se ei ole "luomua ja stressitöntä lihaa".

Annoin vuonna 2010 haastattelun maamme suurimmalle päivälehdelle koskien hevosenlihan syömistä. Tämän artikkelin jälkeen sain nimettömiä uhkailuita, herjauksia ja jopa käsittämättömiä yhteydenottoja sen tiimoilta, että "koska pidän tappamisesta, annan varmaankin kuvata oman hevoseni teurastuksen"....

Hevosenliha on maassamme tabu, kuten monessa muussakin maassa. Hevosta pidetään ystävänä, lemmikkinä ja tämän myötä sen liha kuoleman jälkeen ei tunnu istuvan eläinrakkaan ihmisen suuhun.

Olen itse pohtinut lihansyönnin tarpeellisuutta ja eettisyyttä jo pitkään ja vaikka uskon vakaasti, että hevosenlihaa syömällä, sen teurashinnan noustessa, hevosten hyvinvointi voisi lisääntyä, koska kynnys viedä hevonen teuraaksi on pienempi kiertoon laittamisen sijaan. Toisaalta, koska hevonen on elämänsä aikana työllistänyt ihmisiä kasvattajasta, tallinpitäjästä maanviljelijään ja eläinlääkäriin ja lopulta käyttäjänsä rahoille antanut vastinetta, sen hiilijalanjälki ei ehkä kuitenkaan ole turha, vaikkakin melko suuri.

Lihantuotanto rasittaa planeettaamme yhä enemmän ja yleisesti on tiedossa, että tämä pallo ei tule tällaista kuormitusta kestämään. Jos vaihtamalla naudanlihan hevoseen tätä rasitusta voidaan pienentää edes hiukan, se mielestäni kannattaa. Hevosen tämänhetkinen lemmikki- ja harrastusvälinestatus tuskin lähivuosikymmenninä muuttuu tuotantoeläinstatukseksi, joten hevosrakkaan ei varmasti tarvitse olla huolissaan siitä, että hevosia ryhdyttäisiin kasvattamaan lihaksi. Käytännössä hevosen kasvu on liian hidasta ja sen elättäminen liian kallista, jotta  pelkkä lihantuotanto silmissä kannattaa kasvastustoimintaan ryhtyä.

Hevosenlihan syömiseen liittyy paljon tunteita, eikä ketään voi syyllistämällä pakottaa valitsemaan sitä jonkun muun lihan sijaan. Minulle hevosenlihan valinta on eettinen valinta. Uskon, että valitsemalla elämänsä hyvin ja terveenä eläneen hevosen liha on parempi valinta kuin tehotuotetun naudan-, sian- tai broilerinliha.

Hevosala muutoksen kourissa

Ystäväni totesi uusinta Suomen Ratsastajainliiton jäsenlehteä Hipposta lukiessaan, että: "Kääntyy se isokin laiva, vaikkakin hitaasti."

Totta, on ilmiömäisen mielenkiintoista huomata, kuinka hevoslähtöinen ajattelu alkaa siirtyä laajemmalle alueelle. Kukkahattutädittely tai narunpyörittely ei olekaan niin epätavallista, puhumattakaan siitä, että hevosen HUOMIOIMINEN on jo ihan kohta trendi. Aiheesta tehdään yllättäin uusia kirjoja ja pidetään seminaareja. Uusia yhdistyksiä perustetaan ja hevosten kouluttamisesta voi tulla ihan oikea ammatti. WAU!

Tässä asiassa on kuitenkin kaksi muttaa, jotka pitkänlinjan hevosten puolestapuhujaa mietityttää:

Onko ihan todellista se, että ratsastusammattilaisten kerma on yht'äkkiä oivaltanut, ettei hevonen kettuile tai juoni, vaan sen lajityypilliset tarpeet voidaan oikeasti huomioida ja että hevonen elehtii kokonaisvaltaisesti kehollaan ja käytöksellään ja että hevosen oppimisen lainalaisuuksien ymmärtäminen auttaa suorituksen parantamisessa?

Onko tästä muutakin seurausta kuin oivallus tienata rahaa ja keksiä pyörä uudelleen?

Toivon olevani väärässä ja skeptisyyteni kolahtavan omaan nilkkaani. Siinä tapauksessa suomalainen ratsastus- ja hevoskulttuuri muuttuu todella nopeasti, samalla kun valmennussysteemit menevät uusiksi ja monet ratsastajat joutuvat lyhyessä ajassa muuttaamaan mahdollisesti koko treenaussysteeminsä ympäristön muutoksen kourissa. Tämä näkyy todennäköisesti suomalaisten menestyksenä kansainvälisillä radoilla ja ei aikaakaan, kun puomien putoamista tai kouluhevosen pukittelua ei selitellä "huonolla päivällä" vaan kenties sillä, että hevonen oli puutteellisesti koulutettu.

Muistuksena kuitenkin, että maassamme löytyy jo valmiiksi hevos- ja eläintuntijoita, jotka ovat vuosikausia tehneet työtä hevosten hyvinvoinnin eteen, samalla myös kritisoiden vallalla olevia koulutusmenetelmiä. Yhteistyö heidän kanssaan voisi olla hyvinkin hedelmällistä, hevosen parhaaksi.