tiistai 29. marraskuuta 2011

Guru on aina oikeassa, vai onkohan sittenkään...

Meillä suomalaisilla tuntuu olevan itsetunto-ongelmia monessakin asiassa, mutta hevos- ja koiraihmisten parissa sen huomaa erityisesti. Nimittäin siitä, jokaisella on oma koulukunta ja sen opit, jotka ovat ainoat oikeat. Lisäksi tarvitaan se guru, oppi-isä tai oppi-äiti. Ja hänen sanaansa ei kyseenalaisteta. Ikinä.

Muun muassa kirjassaan Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen, FT Jussi Viitala kuvaa eri eläinlajien sosiaalista käyttäytymistä sekä havainnollistaa eläinlajien erilaisuuksia ja niiden aistien ainutlaatuisuutta sekä tarvetta arjessa.

Lajina ihminen on kiehtova kaikkine vahvuuksinen ja rikkauksineen, mutta eliönä nykyihminen on valitettavasti laiskistunut siinä määrin, että vapaa tahto ja itsenäinen ajattelu alkaa olla harvinaista. Samaan aikaan kunteoria tieto lisääntyy, on riskinä, että kokemukseen tai intuitioon perustuvaa tietoa on vaikea perustella ja vielä vaikeampi hyväksyä.
On ikäänkuin helpompaa uskoa gurua ja hänen sanomisiaan kuin terveellä tavalla kyseenalaistaa. Kyseenalaistaminen itsessään ei ole koskaan pahasta. Kun asiaa tarkastellaan objektiivisesti, monelta kantilta, saattaa aueta kokonaan uusia näkökulmia, jotka sitten helpottavat mahdollista valinnantekoa.

Koska blogini aiheena on hevonen, otan tähän melko lailla tunnetun aiheen.

Erilaiset pyöröaitauskoulutustekniikat ovat olleet keskustelunaiheena, (ainakin omassa ystäväpiirissäni) jo vuosien ajan. Ei suorastaan siksi, että kaikki pyöreässä aidassa tapahtuva koulutus olisi lähtökohtaisesti väärin vaan siksi, että jokaista työkalua voi käyttää joko hyvin tai huonosti. Ja siksi en käytä tässä yhteydessä termejä oikein tai väärin, koska absoluuttisen totuuden määrittely on liian hankalaa, koska a. hevonen ei kerro tunteistaan verbaalisesti, eli sen arviointi perustuu pitkälti mutuun ja b. hevonen on niin nopea oppija, että muutaman toiston jälkeen saattaa alunperin stressireaktion käyttävä toiminto laantua ja sen seuraukset näkyvät (mahdollisesti) pitkässä juoksussa ehkä vain siitä, että hevosen oppiminen hidastuu tms.

Mutta, käytännön tasolla jos tarkastellaan sitä, mitä eri tekniikoilla halutaa pyöröaitauksessa saavuttaa, ne käytännössä kaikki perustuvat siihen, että hevoselle annetaan kaksi vaihtoehtoa, arvaa oikein tai pakene. Ajan myötä loogisesti tämä toki rakentuu hiljalleen niin, että hevosen arvaaminen helpottuu ja sen paon tarve vähenee.
Se, mitä tämä saa aikaan hevosessa, sen lisäksi, että siitä tulee melko suurella todennäköisyydellä tottelevainen, se aiheuttaa pelkoa, stressiä ja ylivarovaisuutta. Viimeisin taas aiheuttaa mekaanista käyttäytymistä. (joka sitten taas näyttää tottelevaisuudelta)

Kun puhutaan siedättämisestä, ollaan ihan samalla tavalla mahdollisuuden edessä, että siedätys alkaa jo hevosen mukavuusalueen ulkopuolella, jolloin se oppii stressin ja mahdollisesti jopa pelon kautta arvaamaan oikein. Tai sitten ihminen joko tietäen tai varovaisuuttaa aloittaa riittävän matalalta ja hevosen oppimisprosessi sujuu ongelmitta.

Se, minkä itse näen näissä ongelmaksi näkyy hevosessa. Ainakin, jos ihminen katsoo hevosta, hevosena. Ei sellaisena kuin guru kertoo sen näkevänsä.

Hevonen ei ihmisen läsnäollessa tee muuta kuin sen, mitä se jo osaa. Samalla tavalla sen reaktiot perustuvat sen aiempiin kokemuksiin. Meillä ihmisillä, guruillakin on halu onnistua, joskus myös hevosen kustannuksella....

Vuosia sitten tuli elokuvateattereihin Hevoskuiskaaja-elokuva, jossa kuvattiin nnettomuudessa traumatisoituneen Pilgrimin ja sen omistajan Gracen yhteistä matkaa ja toipumista hevoskuiskaajan avulla. Kerronnaltaan onnistunut elokuva kuitenkin näytti juuri sen varjopuolen, jota harva haluaa nähdä ja tiedostaa....

Kun hevoskuiskaaja Tom Booker työskenteli Pilgrimin kanssa pyöröaitauksessa ja hevonen laukkasi vauhkona ympäri aitausta, samaan aikaan kun sen omistaja itki ulkopuolella, kouluttaja jatkoi, kunnes hevonen antoi periksi ja alistui. Myöhemmin omistaja onnistuttiin vakuuttamaan että tämä kaikki oli tarpeellista ja katsos nyt, sehän toimii!!!!!
Tarkoitus siis pyhittää keinot????

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Syyllisyys

Tämä tunne on ollut viime viikkojen polttava puheenaihe. Ainakin keskusteluissa, jota käyn itseni kanssa.
Meillä ihmisillä kun on tapana etsiä aina joku syyllinen tapahtumiin...

Suurin osa ihmisistä varmaankin haluaa viettää elämänsä hevosen tavoin, vailla huolta, pysyä turvassa ja olla kohtaamatta turhan paljon koettelemuksia elämänsä aikana. Haastattelin vuosi sitten Onnellisuusprofessori Markku Ojasta ja hän oli täysin vakuuttunut siitä, että ihmisen ei tarvitse kärsiä tullakseen onnelliseksi. Tai ettei kärsimys jalosta ihmistä todellisuudessa, vaikka useat varsin askeettisesti elävät ihmiset näin uskovatkin..

Ehkä kyse on kuitenkin arvottamisesta. Siitä että meillä voi olla asiat ihan aidosti hyvin, mutta henkisyytemme ei saa riittävästi ääntään kuuluville. Tai että nykypäivänä ihmisistä tulee sekä henkisesti että älyllisesti laiskoja, koska tämän päivän teknologia tarjoaa niin monta helpotusta elämään.

Miten tämä sitten liittyy hevosiin? Tuorein oivallukseni on tuottanut ajatuksen, jonka mukaan hevosen ja sen kanssa työskentely antaa ärsykkeitä juuri niille meidän ihmisten primitiivisimmille tunteille. Samalla tavalla kun voimme kokea iloa ja onnistumisen tunnetta hyvinä hetkinä, hevonen voi nostaa meissä ihmisissä epävarmuuden ja palon. Usein tämä on pelkoa epäonnistumisesta.

Ilman kaikkia näitä tunteita me emme ole ihmisiä, juuri sellaisina kuin olemme. Tunteminen ja tunteiden tunnistaminen, niiden käsittelystä ja hyväksymisestä puhumattakaan ei ole helppoa nykypäivänä. On paljon yksinkertaisempaa lukita tunteet järjen, oikean käytöksen tai muun viitan taakse, sen sijaan, että antaisimme niille tilaa. Voiko tätä tehdä sitten niin, ettei hukkaa järjen hiventään tai eristäydy ulkomaailmasta kokonaan?

Voin kertoa, tosin vain omasta kokemuksestani: hyväksymällä itsemme puutteinemme, vahvuuksiemme kera ja samalla peilaamalla itseämme kaikkien ja kaiken kanssa. Tämä kuulostaa ehkä diibadaaba-kaunistelulta, mutta siitähän koko elämässä on kyse. Vuorovaikutuksesta kaikkien ja kaiken kanssa.

Samalla tavoin, kun toivomme että hevosellamme on hyvä olla ja pidämme siitä huolta, meidän pitäisi pitää huolta itsestämme. Aina se ei ole helppoa ja elämässä tulee tilanteita, jolloin itse kukin joutuu ylittämään itsensä vaikka saattaa tuntua sitlä että resursseja siihen ei edes ole, mutta siitähän tässä juuri on kyse. Me emme tiedä millaisia voimavaroja meissä on, jos emme koskaan katso, mihin meistä on.

Mistä sitten syntyy syyllisyys?

Mitä enemmän olen opiskellut, sitä voimakkaammin olen tullut tietoiseksi siitä, miten pitkä matka minulla on vielä kuljettavana. Kun katson vaikkapa viimeistä viittä vuotta taaksepäin, olen kokenut paljon surua, menetyksiä, tuskaa, pettymyksiä, särkyneitä ihmissuhteita jne. Vaikka en tänä päivänä näe sitä kaikkea hyvää, mitä näistä on ehkä koitunut, ymmärrän nyt kuitenkin sen, että en voi verrata itseäni muihin, enkä muita itseeni. Jokainen meistä on oman elämänsä ja omien kokemustensa summa - kuten hevonenkin on - ja siihen on tyytyminen.

Vaikka olenkin kantanut syyllisyyttä milloin siitä, että olen liian laiska tai kiireinen tekemään asioita elämässäni kuten haluaisin, olen toisinaan parhaanikin tehtyäni tuntenut syyllisyyttä sen suhteen, etten kuitenkaan ole riittävän hyvä. Vaikka en ajattelisi tätä asiaa järjellä, tunteeni kertovat minulle, ettei minun tarvitse verrata itseäni kenenkään muuhun. Olen riittävän hyvä sellaisena kuin olen. Riittää että voin katsoa itseäni peilistä joka ilta ja tiedän eläneeni tämänkin päivän niin hyvin kuin taisin, näillä kokemuksilla

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Suvaitsevaisuus

Niin pitkään kun olen ollut hevosenomistaja, vuodesta -90, olen ollut havaitsevinani, että hevosihmiset ovat varsin suvaitsematonta porukkaa. Riippumatta siitä, oletko tavan tuntiratsastaja tai hevosenomistaja. Asustaako hevosesi maalaistallilla tai kaupungin hienoimmalla maneesitallilla. Oli hevosellasi kokopäivä- tai puolipäivätarhaus. Syö se vapaasti tai rajoitetusti heinää. On sillä kengät tai ei. Kilpailetko vai et. Ratsastatko kuolaimilla vai ilman. Kentällä vai maastossa....huoh....lista on tosiaan aivan loputon.

Kun keskustelu hevosen hyvinvoinnista nousee pintaan, argumentointi keskittyy lähinnä siihen, hoidetaanko hevosta hyvin vai huonosti ja että pärjääkö se niissä olosuhteissa, joihin ihminen on sen asettanut. Olisiko sittenkin parempi että hevoset päästetään vapaiksi vai onko tämän vastakohta täydellinen hevosen alistaminen ja riistäminen?

Jotta jokainen meistä voisi oppia toinen toisiltaan se edellyttää avoimmutta ja myös sellaisten asioiden hyväksymistä, joita saattaa omasta kokemuspohjastaan katsottuna olla vaikea ymmärtää.  Otan tähän muutaman esimerkin.

Yksi varsin yleinen ongelma tuntuu olevan se, että hevosella saattaa ns. "kierroslukumittari hirttää kiinni". Tällaista hevosta kutsutaan ehkä kuumaksi, tai se on muuten vaan pöllö. Hevoseen eläimenä tutustuneet ihmiset ymmärtävät, että hevonen ei halua olla kuuma tai pöllö, vaan että hevonen lajityypillisesti käyttäytyessään liikuttaa jalkojaan, kun stressitaso nousee. Yksinkertaistettuna, kuuma hevonen on stressaantunut ja tilanne tuskin on hevoselle kovinkaan miellyttävä, etenkään, jos se tapahtuu esim. joka ratsastuskerta.  Koska mikään ei ole niin viisas kuin ihminen, hän kyllä keksii erilaisia apuvälineitä ja keinoja pitääkseen hevosen hallinnassa.
Vaikka tämä ei olisi ihmiselle ikävä juttu, pitkässä juoksussa se aiheuttaa hevoselle mahdollisesti monenlaista vaivaa. Myös fyysistä.

Toinen esimerkki on hevosesta, jonka omistaja haluaa  viimeiseen hengenvetoonsa asti tyydyttää kaikki hevosensa tarpeet. Kun ihminen alkaa oivaltaa, mitä kaikkea hevonen voikaan käytöksellään ja eleillään kertoa, on olemassa riski, että ihminen haluaa suojella hevosta ja välttääksen sille koituvan epämukavuuden hän lakkaa tekemästä hevosen kanssa mitään muita kuin mukavia, hevoselle sopivia asioita.

Nämä ääripäät ovat varmaankin helposti tunnistettavissa ja niitä löytyy jokaisen lähipiiristä. Jotta sen inhimillisyyden läpi voisi katsoa tilanteita ja miettiä mitä samaa näissä on, helpottaa kun katsoo sitä hevosta.

Ensimmäisessä esimerkissä ihminen ei ehkä tiedosta, mitkä hevosen voimavarat jäävät hänen saavuttamattomiin, kun hevosen "suu on tukittu".  Hevoselle pakoeläimenä sen stressitasoon vaikuttaa oleellisesti tilanteet, joissa paon mahdollisuus on poistettu. Joskus riittää vain se, että hevonen TIETÄÄ, ettei sen ole pakko. Toisaalta hevonen, jota on pakotettu pitkään, ei ehkä osaa enää rentoutua. Se ikäänkuin palaa loppuun.

Kun hevosta sitten ryhdytään kuuntelemaan ja tarkkailemaan ja sen vähäisetkin toiveet ja tarpeet tyydytetään, käy usein niin, että hevonen lähtökohtaisesti kertoo ettei se pidä mistään, mitä ihminen sen kanssa haluaisi tehdä.  Tämä on se kauhuskenaario, jonka eteen kukaan ei halua joutua, ja siksi onkin helpompi sulkea vain silmänsä.  Uskon kuitenkin, että ihmiset tietävät sisimmässään kaikista defensseistä ja perusteluista huolimatta, että he eivät ehkä anna hevoselle sitä kaikkea, mitä se tarvitsisi voidakseen hyvin.

Kun sitten syystä tai toisesta ollaan tilanteessa, jossa hevonen on saanut mahdollisuuden kertoa mielipiteensä ja se pääsääntöisesti on ei, on edessä uusi mahdollisuus opettaa samat asiat hevoselle niin, että sekin näkisi ne meille edullisessä valossa.

Olen tavannut vuosien varrella tuhansia ihmisiä ja suurin osa heistä on viitannut kintaallaan sille, että hevosella olisi mitään oikeuksia, puhumattakaan siitä että he olisivat oivaltaneet, miten paljon enemmän he voisivat saada hevosestaan ja harrastuksestaan irti, jos joskus pysähtyisivät kuuntelemaan. Samaan aikaan he, jotka ovat antaneet hevoselle mahdollisuuden eivät ole monikaan katuneet. Aina joukkoon mahtuu ihmisiä, joilla on liian kiire tai he eivät osaa antaa odotuksilleen aikaa, saati mahdollisuutta toteutua.
Onkin ällistyttävää, että kun useimpien "ongelmien" ratkaisu vie muutaman harjoituskerran ja sen jälkeen muutaman tuhat toistoa, on kuitenkin aikaa tehdä viikosta, kuukaudesta toiseen väärin ja olla harmissaan ja  tyytymätön.

Ketään ei voi opettaa väkisin ja omalta kohdaltani toivon, että kuilu hevostaitoväen, hevostenkouluttajien, kukkahattutätien ja sen kaiken muun hevosmaailman välillä kapenisi. Jokaisella kun voisi olla opittavaa toinen toiseltaan. Kenenkään osaamista tai kokemuksia ei pidä vähätellä tai aliarvioida, ainakaan, jos perustelut ovat konkreettisia ja ennenkaikkea tämä taito ja osaaminen on havaittavissa hevosesta.
Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, mutta siihen asti kunnes omalta kokemukseltaan kykenee objektiivisesti arvioimaan muita on tärkeää olla suvaitsevainen. Ilman suvaitsevaisuutta ei omakaan viesti lähde sellaisena kuin se on tarkoitettu ja siten tuskin saavuttaa vastaanottajaa.

Viikon ohjenuorana voisi olla vaikkapa että : Lähtökohtaisesti mikään ei ole oikein tai väärin. Riippuu ihan katsojasta mistä vinkkelistä tilannetta katsoo.

torstai 10. marraskuuta 2011

Paine ja mukavuusalue

Olen viime kuukausina pohtinut painetta ihmisen ja hevosen näkökulmasta. Jotta tässä olisi mitään järkeä, olisi ehkä hyvä varmaankin määritellä, mitä paine on. Onko se merkki joka pysyy muuttumattomana, vai kasvaako se ja jos niin miksi, millä nopeudella jne.

Muistan itse oppineeni vuosia sitten, että peruskäsitys paineelle on se, että painetta on kaikki se, mikä vaikuttaa hevoseen. Saa sen joko liikkumaan tai olemaan liikkumatta. Tällä tavoin ajateltuna, myös kaikki ihmisestä riippumaton on painetta. Tästä voisi vaikka esimerkkinä nostaa tilanteen, jossa hevonen pelästyy ohiajavaa autoa tai tarhan läpi juoksevaa koiraa ja pelästymisen seurauksena hevonen pakenee. Toisaalta hevosia opetetaan väistämään pohjetta, raippaa ja sitten taas menemään päin painetta, eli pysymään paikoillaan.  Hmmm.....

Kun painetta käytetään hevosen kouluttamisessa tai hevosen kanssa kommunikoidessa, sen vastaanottamiseen ja siihen suhtautumiseen vaikuttaa moni muukin seikka kuin itse merkki. Olen pannut merkille, että monissa metodeissa opetetaan, että ihmisen itsensä tulee nostaa omia kierroksiaan ja kiihtyä, mikäli hevonen ei "tottele" pientä painetta. Tämä toki toimii, koska hevonen oppii koko ajan, mutta samalla se on antanut uutta ajateltavaa.

Haluan itse ajatella ja toimia niin, että parasta mitä ihminen voi tehdä on se, että hän luo hevosen oppimiselle parhaat mahdolliset olosuhteet. Tähän kuuluu oleellisesti se, että hevosen ei tarvitse oppia virheiden kautta, tehdä ensin väärin onnistuakseen tai kokea rangaistusta. Hyvin toteutettu oppimistilanne ei stressaa eikä pelota hevosta, vaan luo optimaalisen tilanteen hevoselle, jotta se voisi aina vastata oikein.
Vastaus, mitä se sitten tarkoittaa? Näen asian niin, että hyvin pitkälle käytännössä hevosen kouluttaminen on ikivanhaa polttaa-kylmää-leikkiä. Hevonen saa ihmiseltä vihjeen ja oikealla ajoituksella ihminen palkitsee hevosta oikeaan suuntaan olevasta reaktiosta vähän kerrassaan. Tämä edellyttää sitä, että ihmisellä on käsitys siitä tapahtumaketjusta, joka johtaa yksittäisen tehtävän tai kokonaisen liikesarjan suorittamiseen.

Mutta palatakseni paineeseen, vaikuttaa siltä että ihmiset eivät kovinkaan helposti hahmota paineen lisäämisen sivuvaikutuksia. Hevonen toki tulee tottelevaiseksi, mutta samaan aikaan sen varovaisuus lisääntyy ja pahimillaan sen oppimistilanteessa kokemat tunnetilat jäävät pysyviksi, jonka seurauksena saattaa käydä niin, että esimerkiksi liian suurta (hevosen mielestä) painetta käytettäessä se oppii, että ihmisen oma tunnetila liittyy oppimistilanteeseen.

Kuinka sitten voisi käyttää merkkiä tai painetta ylipäätään lempeästi tai niin ettei ihmisen tunnetila siirry hevoseen? Kaikessa helppoudessaan ja yksinkertaisuudessaan niin, että jos ylipäätään on tarve lisätä painetta, sen voi tehdä suuttumatta, kiihtymättä ja tuhrautumatta. Miten lisätä painetta niin, että se ei vaikuttaisi ihmiseen itsessään?

Kun ihminen joutuu tilanteeseen, jossa hevonen ei esimerkiksi ymmärrä mitä siltä halutaan, ihminen turhautuu helposti. Hän on joutuu tällöin helposti pois mukavuusalueeltaan. Sen sijaan, kun koemme onnistumista, se on kuin huumetta, haluamme kokea sen yhä uudelleen. Kerran vielä.... jos tämä käännetään toisinpäin ja mietitään miltä hevosta tuntuu epämukavuusalue ja miltä siitä tuntuu onnistuminen, ei liene vaikea kuvitella, että hevonenkin mieluummin olisi suurimman osan aikaa siellä onnistumisten paremmalla puolella.

Usein uusien asioiden oppimiseen liittyy jonkin verran stressiä ja epämukavuutta. Toisaalta epämukavuus voi myös motivoida pyrkimyksessä parempaan tilaan. Kun perustelemme hevoselle aiheutettua epämukavuutta voisi olla hyvä idea pysähtyä hetkeksi ja miettiä, miten itse suhtautuisimme siihen, jos tilanne olisi jonkun toisen käsissä....
Lopulta oleellinen asia on motivaatio. Mikä motivoi uuden asian oppimiseen? Jos motivaatio syntyy pelosta tai kivusta on oppimistilanne varmasti epämukavampi kuin tilanne, jossa palkkio on selkeä ja ymmärrettävä. Ja mikä tärkeintä, oppiminen rakentuu loogisesti niin, että uusi asia opetetaan vanhan, jo aiemmin opitun päälle.

torstai 3. marraskuuta 2011

Kaikki on suhteellista - ymmärryskin

Ystäväni sanoi, ettei häntä kiinnosta enää hevostelu ja perusteli sitä sillä ettei jaksa enää katsella pahoinvoivia ihmisiä ja hevosia ympärillään. Ymmärrän tämän kyllä, mutta ajatuksen aihetta sain taas tästä liittyen omaan missiooni, joka yllättäen tietysti liittyy hevosten hyvinvointiin.

Lähtökohtaisesti me kaikki ihmiset olemme yhtä hyvin tai pahoja. Jokaisen meistä valinnat perustuvat omaan kokemukseen ja käsitykseen siitä, mikä on oikein. Luulen oivaltaneeni sen, että tässä on ongelman ydin.

Kun puhutaan vaikkapa hevosen hyvinvoinnista, niin jonkun mielestä se tarkoittaa hyvää ruokaa, vettä ja suojaa, puhumattakaan hyvistä puitteista. Juuh, toki toki, mutta ne ovat elämisen perusehdot ja vaatimukset. Ja kun ne on tyydytetty aletaan puhumaan hyvinvoinnista, joka on mielestäni paljon laajempi käsite. Oma vaatimaton, mutta äänekäs mielipiteeni on, että hevosen hyvinvoinnin määrittely ei ole kovinkaan vaikeaa, mikäli siihen löytyy halua.
Siihen liittyy sekä se, että hevonen on hankittu sille sopivaan käyttötarkoitukseen, se koulutettu oikein ja vieläpä valmennettu niin, että esim. kisatilanteessa mikään sille aiemmin opetettu ei tuota ongelmia. Tai niin, näin voisi kuvitella.

Onko hevosen lyöminen tai potkiminen sitten hyväksyttyä? Ja jos on, niin missä tilanteessa? Silloin kun ollaan ylittämässä tietä ja hevonen pysähtyy? Voisiko silloin olla perusteltua lyödä hevosta, että se jatkaisi matkaa ja pelko auton alle jäämisestä väistyisi? Hmmm...ensin varmaan täytyisi pohtia sitä, että onko hevoselle opetettu että raipalla lyöminen tai kannuksilla potkiminen tarkoittaa jotakin. Että sillä hevosella olisi aivoissaan rekisterissä merkki: ahah, tuo potku tarkoittaa että "jatka matkaa" tai että ylihuomenna se tarkoittaa että "älä epäröi vaan hyppää" jne....

Mielestäni ei ole tärkeitä pohtia sitä, sattuuko hevosta vai ei. Tietysti sattuu. Ennemmin lähestyisin asiaa siitä näkökulmasta, että jos esimerkiksi kilpailuissa ratsastaja "joutuu" tilanteeseen, jossa painetta lisätään ja hän joutuu satuttamaan hevosta, niin mitä se hevonen oppii tästä? Uuden merkin? Että jännittäessä ihminen turhautuu ja potkii tai lyö? Vaiko mitä? Vastauksia ja kommentteja otan ilomielin vastaan=)

tiistai 1. marraskuuta 2011

Hevostaidon matkalla

Koko elämä on tie, jonka määränpää on verhon peitossa. Usealla meistä ihmisistä on mielessään kuva, millaista toivoisimme elämämme olevan. Me ehkä myös tiedämme, miten sen voi saavuttaa.
Itselleni siinä vaikeinta on sen kohtaaminen ja hyväksyminen, mitä kaikkia lieveilmiöitä ja tapahtumia joudun matkalla kohtaamaan ja mahdollisesti myös esteitä, joita joudun ylittämään.

Elämä hevosen kanssa on vähintään yhtä vaikeaa. Rakkauteni hevosta kohtaan asettaa minulle toistuvasti haasteita ja sen myötä oma itse on tarkastelun kohteena vähän väliä. Ne kaikki tunteet toivosta pettymykseen ja ilosta epäonnistumiseen kuuluvat elämään. Ilman kokemuksia ja pettymyksiä en tietäisi miltä onnistuminen tuntuu epätoivon jälkeen.

Olin muutaman viikko sitten kurssilla ja kuten aina ennenkin osallistuin ilman odotuksia. Haluan mieluummin iloisesti yllättyä kuin kohdata pettymyksen sen suhteen, että suunnitelmani ei mennyt ihan nappiin. Suurin oivallukseni liittyi kuitenkin siihen, miten olen kehittynyt kärsivällisyydessä. Tiedän - se on hyve - jollaista minulla ei ole ollut. Kun näen mielessäni tavoitteen tai päämäärän, keskitän kaiken energiani siihen, että pääsen sinne. Tällä en tarkoita keinoja kaihtamatta, vaan olen valmis laittamaan itseni likoon aina, kun kyseessä on asia johon uskon.

Nyt olen huomannut, että puolet riittää, tai joskus jopa neljäsosa. Kun oppii säätelemään omaa itseään, säästyy voimavaroja ja jaksamista moneen muuhunkin asiaan. Parhaimmillaan kun erilaisia projekteja voi olla menossa useita.  Miten tämä sitten liittyy hevoseen?

Olen varsin hämmentyneenä seurannut ihmisten reaktioita viikko sitten julkaisemani muistiinpanon jälkeen. Kilpahevosten hyvinvointia ja lajin imagoa koskeva teksti kirvoitti ihmiset sosiaalisessa mediassa raivopäisinä lyttäämään ja vähättelemään meriittejäni. Täytyy myöntää että taisin olla turhan naiivi uskoessani, että jokainen hevosen kanssa työskentelevä vilpittömästi rakastaisi hevostaan. Minä todella lapsellisesti kuvittelin, että hevosen hyvinvointi ja sen väkivallaton käsittely, kilpailutilanteessakin olisi kunnia-asia kenelle tahansa. Mutta ei, on pakko myöntää olleensa väärässä.

Ymmärrän oikein hyvin ihmisten odotukset ja tunteet kilpailukeskeisessä maailmassa. Silti sisälläni palaa pieni varovainen liekki, joka hiukan vielä uskoo ja toivoo, että tämä maailma ei ole niin paha, itsekeskeinen ja laskelmoiva.

Toivon, että tulee päivä, jolloin se tiukkapipoisinkin tuuppari tai karskein kuski katsoisi hevostaan syvälle silmiin ja tuntisi sen vilpittömyyden, jolla hevonen on valmis ihmisen kanssa työskentelemään. Sitä hevosta voisi vaikka hellästi silittää ja kertoa sille, miten tärkeä ja arvokas se on.