perjantai 24. toukokuuta 2013

Ongelmat on ok tai sitten niitä ei edes ole...

Kuvittele, että omistat kilpahevosen, joka tienaa sinulle 100 000 euroa vuodessa, plus ehkä astutus- ja varsamaksut kaiken kunnian päälle. Haittaisiko se, jos hevonen joudutaan aina taluttamaan suitsittuna, lastaamaan vain kuorma-autoon ja tietty kevyesti rauhoitettuna. Tai että kengitys hoidetaan myös rauhoituksen alaisena. Saattaa olla, että hevosta ei voi tarhata, koska se ei pysy missään ja sen hetken kun se pysyy, se juoksee itsensä yltäpäältä hikeen ja pahimmillaan se rikkoo itsensä. Sitä ei kenties voi sitoa kiinni, koska se heittää itsensä käytävällä nurin.  Mutta voi vitsi, että se on hieno suorittaja. Ja se on upeassa lihaskunnossa, sen karva kiiltää ja sen jälkeläisiltä odotetaan paljon. Ja riittävän rankan treenin jälkeen hevonen on tosi onnellinen.
Vai onko?

Hevosen lajityypillisten tarpeiden huomioonottaminen on tietysti tosi haastavaa, mutta vielä vaikeampaa on ymmärtää, mikä kaikki käytös liittyy milloin mihin. Puhuttakaan sen kouluttajan vastuusta. Jokainen, joka hevosta käsittelee ja sen kanssa toimii ihan arjessa, kouluttaa sitä.

Voisi olettaa, että hevosen hyvä ja normaali käsiteltävyys olisi ihan jokaisen edun mukaista. Siitä helppoudesta hyötyy sekä ihminen, että hevonen. Toisaalta, jos sen hyvän käsiteltävyyden ja rentouden hintana on huonompi menestys, entäs sitten?

Oletko koskaan ajattelut, että jos hevonen hädin tuskin antaa satuloida itsensä tai päästää ratsastajan selkäänsä, kuinka pitkään sen ilmaisemat tunteet voi ohittaa ja millä tavoin? Jos hevonen osaisi puhua tai ylipäätään ääntelisi tunnetilojensa mukaisesti, kuinka moni katsoja viihtyisikään valmennus- ja tai kisakentän laidalla? Siellähän kuitenkin suoritetaan hevosen jo osaamia tehtäviä ja sen mukavuusalueella pysyen, eikö niin?

Ilman sarvia ja hampaita, hevonen pyrkii aina tekemään vain sitä, mikä on sille kannattavaa. Toisinaan se kannattavuus näkyy ihmisen kannalta epämiellyttävinä asioina. Jos tästä voisi ja rohkenisi vetää jonkinlaisen johtopäätöksen, se saattaisi kuulua vaikkapa näin: Millainen hevonen - sellainen kouluttaja.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Tasapainoa etsimässä osa 2.

Meille on opetettu jo vuosikymmeniä, että: älä ratsasta hevosen päätä ja kaulaa, vaan sen jalkoja. Ja että hevosen takajalat pitää saada astumaan syvemmin alle, jotta se voi käyttää selkäänsä. Tai että hevosen pitää taipua rungostaan tietyllä tavalla, jotta voit ratsastaa oikeaoppisen voltin. Kuulostaako tutulta?

Hevosen jalkojen ratsastaminen onkin vaikeampaa mitä kuvitellaan. Tiedätkö miksi? Oletko koskaan nähnyt laukkaavan hevosen pysäyttävän sen jalkoja täydestä vauhdista ja mitä silloin tapahtuu? Jos hevonen lukitsisi jalkansa paikoilleen kesken liikkeen, hevosen keho jatkaisi matkaa vielä pitkään ja jalat murskaantuisivat säpäleiksi, koska niissä ei ole käytännössä lihaksia lainkaan ja ne pitkät jänteet ja nivelsiteet eivät pystyisi vastustamaan fysiikan lakeja.

Entäs se selän käyttäminen? Suoraan selkälihasten alla on luinen ranka ja sisäelimiä, niiden ratsastettavuudelle ei voine laittaa kovinkaan paljoa painoarvoa. Käytännössä se, mitä halutaan on hevosen syvien vatsalihasten tuki ja aktivointi. Jotta hevonen voi astua syvemmin alle, sen täytyy voida ensin nostaa rintakehäänsä ja rentouttaa selkänsä. Tähän samaan kategoriaan liittyy taipuminen.

"Käännä sitä ulkopohkeella ja säilytä ulko-ohjan tuki, taivuta ulkopohkeella sisäpohkeen ympärille!"
Jos haluamme hevosen taipuvan - siis sen verran kuin sen selkäranka ylipäätään taipuu - on syytä olettaa, että sisäpuoleiset vatsa- ja kylkilihakset hoitavat tämänkin homman ja ulkokyljen tehtävänä on venyä rentona. Ja kuten tiedämme, rentoutumaan ei voi pakottaa.

Kun sitten istut satulassa ja hevonen tuntuu kanttaavan kulmassa tai se kaatuu ympyrällä sisäänpäin, ei apujen voimistaminen korjaa tilannetta kuin ehkä hetkeksi. Kaikessa ratsastamisessa on hyvä pitää mielessä se, että jos kerta toisensa jälkeen joutuu korjaamaan jotain kohtaa, hevonen ei ole oppinut ratsastajan tekemästä korjauksesta mitään, se ainoastaan hetkellisesti pyrkii välttämään painetta ja hyvin suurella todennäköisyydellä kompensoi epätasapainoaan jollain muulla tavalla. Ja tämä "muu tapa" tulee ratsastajalle esiin viimeistään siinä vaiheessa, kun edellisen ongelman korjaaminen on päättynyt.

torstai 2. toukokuuta 2013

Terve itsekriitikki

Koska " köyrivän hevosen korjausta" luettiin liki 500 kertaa parissa päivässä, siirrytään toiseen haastavaan aiheeseen. Ennen sitä kuitenkin haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita, joita on ollutkin karvan alle 30 000. Nöyrin kiitokseni mielenkiinnostanne.

Mutta siis asiaan, Katariina Albrechtin eilinen bloggaus http://ratsailla.blogspot.fi/2013/05/mr-morris-ypajalla-2013.html herätti suunnatonta mielenkiintoa sosiaalisessa mediassa ja oli ilahduttavaa havaita, että en havainnut YHTÄÄN tästä Katariinan tulkinnasta poikkeavaa mielipidettä. Miksi tämä aihe sitten on merkittävä? Jos blogikirjoituksen sisältämiä George Morrisin ajatuksia ja Katariinan tekemiä omia huomioita tarkastellaan siinä valossa, että näiden ajatusten kanssa kaikkien hevosihmisten tulisi olla samaa mieltä, se ei kuitenkaan arjessa aina toteudu. Käsi sydämellä - etkö ole koskaan rankaissut hevosta aiheettomasti? Tai etkö ole koskaan menettänyt malttiasi hevosen kanssa?

Olen nähnyt tämän niin monesti aiemminkin, gurun luennolla tai klinikalla kaikki hymisevät ja nyökyttelevät yhdessä tuumin ja ollaan kovin konsensushakuisia. Sitten kotitallilla asiat muuttuvatkin, asia ja teko toinen toisensa jälkeen hän löytää perusteluita miksi hevosta piti tai oikeastaan oli ihan pakko vähän pöllyyttää tai miksi sitä toistuvasti joutuu potkimaan tai repimään. Siinä samassa hetkessä ihmisessä tapahtuu muutos, jonka voidaan olettaa johtuvan vaikka omien tekojen täysin kritiikittömästä arvioinnista. Mikään ei ole yhtä huono syy kuin tekosyy. Niitä löytyy aina ja kaikkialla.

Uskon, että kukaan ihminen ei tarkoituksella halua ratsastaa tai käsitellä hevostaan rumasti, vaan jossain vaiheessa joko huonosti tehty pohjatyö, hevosen koulutus, ratsastajan puutteelliset taidot, arvosteluvirhe tai liian suuret odotukset saavat aikaan sen, että ratsukko joutuu tilanteisiin, joista paluuta lempein keinoin voi olla vaikea löytää. Tämän ongelman olemassaolon kieltäminen saa helposti aikaan sen, että ihminen jää elämään ikäänkuin illuusioon siitä, että hän on pääosin lempeä, koska tavoitteena on ratsastaa eleettömästi, kevyin avuin ja hevosystävällisesti. Tarkoitus ei kuitenkaan aina pyhitä keinoja ja olisi tekopyhää väittää, että vain hyvin koulutettu ja lempästi ohjattu hevonen suorittaa. Hevonen on pakoeläin, joka pyrkii elämään sovussa ja rauhassa aina, kun se suinkin on mahdollista. Samalla hevonen on yksi luomakunnan ällistyttävimmistä eläimistä, koska huonoista kokemuksista huolimatta, se antaa ihmisen kovistella itseään yhä uudelleen.

 Keskustelu hevosen hyvinvoinnista toivottavasti jatkuu, vieläpä asialinjalla. Kun vahinko on jo tapahtunut (ja niitä muuten sattuu ihan kaikille, parhaillekin), selittelyn sijaan voimavarat kannattaisi kenties käyttää uuden tapahtuman ennaltaehkäisyyn.

Kun viimeksi kommentoin hevosten väkivaltaisesta kohtelusta, nousi varsinainen meteli koskien sitä, että minulla ei ole oikeutta arvostella muiden tekemisiä tai minulla pitäisi olla itselläni hevosystävällinen ratkaisu kaikkiin maailman hevosongelmiin. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole. Jokainen ratsastaja vastaa itse omasta tekemisestään ja omista valinnoistaan, ja siinä vaiheessa kun hän taitojaan esittelee julkisessa tilausuudessa (lue: valmennus/kilpailu) tai lataa nettiin videoita, hän ITSE tekee valinnan sen suhteen että katsojalla on oikeus mielipiteeseen ja myös kritiikkiin. Kaikki kritiikki ei ole pahasta, ellei sitä lähtökohtaisesti halua ottaa niin. Joskus kritiikissä voi piillä totuuden siemen, jota oikein tarkastelemalla voi oivaltaa jotain ihan uutta.

Tänään sananvapauden päivänä toivotan kaikki lukijoille avointa mieltä, tervettä kriittistä tarkastelua ja kykyä hahmottaa, että kaikki ei aina ole henkilökohtaista. Pidetään asiat asioina ja opitaan toinen toisiltamme!