Kiitän Sydämestäni kaikkia blogini lukijoita ja seuraajia. 20 000 kävijää meni rikki jo aikaa sitten ja tulkitsen sen niin, että keskustelu hevosten hyvinvoinnista, sekä kasvusta hevosihmisenä ollaan kiinnostuneempia, kuin mitä tosielämässä voisikaan kuvitella. Kiitos!
Vuodelle 2013 toivon ennen kaikkea sitä, että se sama huoli, joka usealla meistä lemmikkien ja hevosten omistajista on tänään, säilyisi liiallisten ärsykkeiden tiimoilla läpi ensi vuoden. On todella ikävää, että paukkuvat raketit pelästyttävät hevosia, lehmiä tai koiria, mutta tämä asia tapahtuu kuitenkin VAIN kerran vuodessa. Sen hevosen elämään me voimme vaikuttaa aika suurelta osin jokainen muu päivä, joten voisimmeko päättää ja tehdä valinnan, että ensi vuonna- 2013 - hevoseni ei joudu sille liian epämiellyttäviin tilanteisiin tai pelästymään minun vuokseni. Voisinko päättää ja toimia sen eteen, ettei hevoseni joudu stressaamaan turhan vuoksi siksi, että minun mielestäni sen "pitäisi jo osata". Voisinko kantaa vastuun rakastamastani eläimestä ja tehdä asiat sen kannalta niin hyvin, kuin omilla taidoillani vain kykenen. Ja kun omat taitoni loppuvat, pyydän apua, koska se ei ole häpeä vaan rohkeuden ele, toisen puolesta.
Oikein Hyvää ja Rakkauden täyteistä vuotta 2013!
Halatkaa hevosianne ja toisianne <3
maanantai 31. joulukuuta 2012
perjantai 28. joulukuuta 2012
Lahjattomat treenaa osa 5. Matkalla täydelliseen istuntaan
Olen suoraan sanottuna laiskotellut ratsastukseni tiimoilta kesästä lähtien. Samaan aikaan olen harvoina ratsastuskertoina huomannut, kuinka oma keho ja istunta ei tunnu samalta kuin aktiivitreeniaikoina. Tietoisuus siitä, miltä tuntuu istua oikein ja tasapainossa lisää tuskaa kerätä kilometrejä, joita ilman mitään kehitystä ei tapahdu.
Olen vuosien ajan tanssinut, treeenannut pilatesta ja usean vuosikymmenen joogannut. Olen etsinyt ja löytänyt kehonhallintaan apua cr:stä, fysioterapeuteilta. Aktiiviratsuttajan työssä huollatin kehoani hierojalla viikottain, vaikkei mitään kremppaa ollutkaan. Lenkkeilin, venyttelin ja kaikin tavoin pyrin pitämään huolta itsestäni, jottei hevonen joutuisi epätasapainoon vuokseni tai että apuni säilyisivät selkeinä ja keveinä, jottei hevonen joutuisi sietämään ristiriitaisia apuja.
Reilu kuukausi sitten päätin kääntää kelkkani ja starttasin elämäni ensimmäinen saliharjoittelun personal trainerin avustuksella. Olen päättänyt päästä hyvään kuntoon, vaikkei satulassa istuttuja kilometrejä tule entiseen malliin.
On mielenkiintoista huomata, kuinka ihan perus salitreeniin auttaa ammattiratsastajan tausta. Miten paljon kehotietoisuudesta on apua ja kuinka keskivartalonhallinta helpottaa montaa harjoitetta. Mutta onko tämä kaikki tarpeen hevoselle?
Moni ratsastaja ja valmentaja puhuu istunnalla ratsastamisesta, joka onkin varsin suhteellista. Ratsastajan istunnassa on muutaman palikka, joista yksi ei käytännössä muutu (ainakaan kovin lyhyellä tähtäimellä suuntaan jos toiseen), se on ratsastajan kehon paino, jota hän itse, sekä hevonen kannattelee. Sitten tulee tasapaino, johon liittyy kehonhallinta ja tietoisuus siitä, missä asennossa kulloinkin keho on. Tämän jälkeen tulee aktiivinen vaikuttaminen, tila - jossa ihminen tiedostaen voi hallita kehossaan tapahtuvia muutoksia ja niillä vaikuttaa hevoseen.
Tarkastellaanpas asiaa hevosen kannalta: hevoselle ratsastaja on massa, joka joko liikkuu mukana tahdissa tai ei liiku. Jos ratsastaja haluaa opettaa hevosen reagoimaan tiettyihin kehonmuutoksiin, hän luultavasti voimistaa jotakin tiettyä apua tai lisää merkkejä, jotta alkuperäinen apu saisi halutun reaktion aikaan. Onko tämä istunnalla ratsastamista niin, että kyseessä on hevosen oppiminen vaiko fysiikanlakien mukaan toimivasta yhteistyöstä?
Roomaan on monta tietä, kuten kaikki tiedämme. Haluan herättää ajatuksia ja keskustelua siitä, minkä reitin valitsemme: onko istunta ja kehonkäyttö prioriteetti yksi? ja jos on, perustuuko se hevosen valintaan, josta seuraa ihmisen oppiminen vai hevosen oppimiseen. Jos istunta on yksi apu muiden joukossa, perustuuko sen käyttö ratsastajan terveelliseen kehonhuoltoon ja terveyden ylläpitoon, sekä hevosen oppimiseen?
Vai, onko kyseessä jälleen yksi uusi metodi tai lähestymistapa, jolla ratsastamisesta tehdään vaan ihan hemmetin vaikeaa?
Olen vuosien ajan tanssinut, treeenannut pilatesta ja usean vuosikymmenen joogannut. Olen etsinyt ja löytänyt kehonhallintaan apua cr:stä, fysioterapeuteilta. Aktiiviratsuttajan työssä huollatin kehoani hierojalla viikottain, vaikkei mitään kremppaa ollutkaan. Lenkkeilin, venyttelin ja kaikin tavoin pyrin pitämään huolta itsestäni, jottei hevonen joutuisi epätasapainoon vuokseni tai että apuni säilyisivät selkeinä ja keveinä, jottei hevonen joutuisi sietämään ristiriitaisia apuja.
Reilu kuukausi sitten päätin kääntää kelkkani ja starttasin elämäni ensimmäinen saliharjoittelun personal trainerin avustuksella. Olen päättänyt päästä hyvään kuntoon, vaikkei satulassa istuttuja kilometrejä tule entiseen malliin.
On mielenkiintoista huomata, kuinka ihan perus salitreeniin auttaa ammattiratsastajan tausta. Miten paljon kehotietoisuudesta on apua ja kuinka keskivartalonhallinta helpottaa montaa harjoitetta. Mutta onko tämä kaikki tarpeen hevoselle?
Moni ratsastaja ja valmentaja puhuu istunnalla ratsastamisesta, joka onkin varsin suhteellista. Ratsastajan istunnassa on muutaman palikka, joista yksi ei käytännössä muutu (ainakaan kovin lyhyellä tähtäimellä suuntaan jos toiseen), se on ratsastajan kehon paino, jota hän itse, sekä hevonen kannattelee. Sitten tulee tasapaino, johon liittyy kehonhallinta ja tietoisuus siitä, missä asennossa kulloinkin keho on. Tämän jälkeen tulee aktiivinen vaikuttaminen, tila - jossa ihminen tiedostaen voi hallita kehossaan tapahtuvia muutoksia ja niillä vaikuttaa hevoseen.
Tarkastellaanpas asiaa hevosen kannalta: hevoselle ratsastaja on massa, joka joko liikkuu mukana tahdissa tai ei liiku. Jos ratsastaja haluaa opettaa hevosen reagoimaan tiettyihin kehonmuutoksiin, hän luultavasti voimistaa jotakin tiettyä apua tai lisää merkkejä, jotta alkuperäinen apu saisi halutun reaktion aikaan. Onko tämä istunnalla ratsastamista niin, että kyseessä on hevosen oppiminen vaiko fysiikanlakien mukaan toimivasta yhteistyöstä?
Roomaan on monta tietä, kuten kaikki tiedämme. Haluan herättää ajatuksia ja keskustelua siitä, minkä reitin valitsemme: onko istunta ja kehonkäyttö prioriteetti yksi? ja jos on, perustuuko se hevosen valintaan, josta seuraa ihmisen oppiminen vai hevosen oppimiseen. Jos istunta on yksi apu muiden joukossa, perustuuko sen käyttö ratsastajan terveelliseen kehonhuoltoon ja terveyden ylläpitoon, sekä hevosen oppimiseen?
Vai, onko kyseessä jälleen yksi uusi metodi tai lähestymistapa, jolla ratsastamisesta tehdään vaan ihan hemmetin vaikeaa?
tiistai 25. joulukuuta 2012
Joulurauhaa, myös hevoselle
Joulun aikaan ihmiset hiljentyvät ja rauhoittuvat. Toivotamme toinen toisillemme Joulurauhaa, mutta tarkoitammeko sitä todella? Ennen vanhaan eläimiä kunnioitettiin myös erityisesti jouluna ja siitä jäänteenä koristellaan hevostalleja havuilla, viedään hevosille nimikoituja pipareita ja käydään perinteisellä jouluratsastuksella. Rekiajeluista puhumattakaan.
Jos voisimme sisäistää rauhan ja rentouden merkityksen ja vielä omaisimme halua soveltaa sitä ihan jokapäiväiseen elämäämme, moni asia oli paljon helpompaa.
Tällä hetkellä on meille ihmisille tarjolla erilaisia retriittejä ja henkisiä valmennuksia. Tämän päivän kiireinen ihminen varmasti hyötyy meditaatiosta tai rentouttavasta kokemuksesta muutoinkin.
Eikö hevonen, joka on palvellut ihmistä jo pitkään ja suurella todennäköisyydellä vasten tahtoaan, ansaitsisi myös pienen palan tätä ajan hetkeen kuuluvaa rauhoittumista?
Kenties seuraavan kerran hevosesi luokse mennessäsi voisit pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan ja tunnustelemaan, mitä hevosesi kaipaa eniten ja onko se innostuksen sijaan stressaantunut tai kuumeneeko maastolenkillä sinun kiusaksesi vai on kyse jostain ihan muusta? Vaikkapa siitä, että se on oppinut, että ihmisen kanssa työskentely ei ole rentouttavaa ja rauhoittavaa. Haluaisitko sinä elää sellaisessa suhteessa?
Hyvää ja Rauhallista Joulua! Halatkaa hevosianne ja antakaa niiden olla hevosia
Jos voisimme sisäistää rauhan ja rentouden merkityksen ja vielä omaisimme halua soveltaa sitä ihan jokapäiväiseen elämäämme, moni asia oli paljon helpompaa.
Tällä hetkellä on meille ihmisille tarjolla erilaisia retriittejä ja henkisiä valmennuksia. Tämän päivän kiireinen ihminen varmasti hyötyy meditaatiosta tai rentouttavasta kokemuksesta muutoinkin.
Eikö hevonen, joka on palvellut ihmistä jo pitkään ja suurella todennäköisyydellä vasten tahtoaan, ansaitsisi myös pienen palan tätä ajan hetkeen kuuluvaa rauhoittumista?
Kenties seuraavan kerran hevosesi luokse mennessäsi voisit pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan ja tunnustelemaan, mitä hevosesi kaipaa eniten ja onko se innostuksen sijaan stressaantunut tai kuumeneeko maastolenkillä sinun kiusaksesi vai on kyse jostain ihan muusta? Vaikkapa siitä, että se on oppinut, että ihmisen kanssa työskentely ei ole rentouttavaa ja rauhoittavaa. Haluaisitko sinä elää sellaisessa suhteessa?
Hyvää ja Rauhallista Joulua! Halatkaa hevosianne ja antakaa niiden olla hevosia
torstai 13. joulukuuta 2012
Asuuko tallissasi kesymuttavillikilpahevonen?
Eläinten hyvinvoinnista on ollut keskustelua jo vuosien ajan. Ensimmäinen shokki suurelle yleisölle tuli luvattomasti kuvatuista sikala- ja turkistarhavideoista. Eläinten omistajat/tuottajat perustelivat olosuhteita ja eläinten käyttäytymistä sillä, että tavisihminen on niin vieraantunut luonnosta, ettei ymmärrä, millaista tuotantoeläimen elämä on.
Viimeisen vuoden ajan keskustelu hevosten hyvinvoinnin suhteen on puhuttanut tai oikeastaan herättänyt sekä keskustelua, että puolustuspuheita ja samalla linjalla jatketaan. Harrastehevoset ovat ihan eri laji kuin kisahevoset ja ihminen joka vaikkapa arvostelee kisahevosen stereotyyppistä käyttäytymistä on vaan niin syvällä omassa lintukodossaan, ettei voi mitenkään käsittää, että se on ihan normaalia.
On mielenkiintoista, että lainsäätäjät ja eri osa-alueiden valvojat kykenevät asettamaan ja valvomaan rajoja monella muulla osa-alueella, mutta eläinten hyvinvoinnin määrittely on todella hankalaa. Ensinnäkin väkivaltainen kohtelu: niin pitkään kun veri ei valu ja hevonen ei uikuta kivusta on ihan mielipideasia, onko kyseessä väkivalta vaiko aiheellinen rajojen asettaminen, tahi peräti hevosen lajityypillinen tarve ottaa yhteen ihmisen kanssa. Mitä tulee liialliseen rasittamiseen tai hevosen stressaamiseen, lajityypillisten tarpeiden toteutumisen rajoittaminen, sama juttu.
Kun asiassa puhuu raha ja meriitit, yhtäkkiä on todettava, että planeetalla elääkin ihan uusi eläinlaji, kesymuttavillikilpahevonen. Tämä onkin sinällään mielenkiintoinen jalostuksen tulos, että tältä eläimeltä on saatu jalostettua pois mm. pakoreaktio ja hyvin suuri osa lajisisarensa hevosen lajityypillistä tarpeista. Kesymuttavillikilpahevonen nimittäin ei tarvitse tarhaamista, eikä oikeastaan juurikaan edes päivänvaloa. Sille riittää talli ja maneesi, ja pakkopullana se kävelytyskone. Se ei juurikaan tarvitse heinää (joka muuten vaan lihottaa), koska mutaation myötä sen ruoansulatuselimistö on sopeutunut yksinomaan käyttämään ja hyödyntämään erilaisia myslejä ja teollisesti tuotettua hifirehuja. Tätä lajia ei muuten voi, eikä kannata edes kouluttaa, koska se syntyy kantamaan ja tottelemaan ratsastajaansa ja vaikka se välillä *muka hurjannäköisesti* saattaa protestoida, se johtuu vain sen perimästä, jota ei vielä ole haluttu jalostaa pois.
Kesymuttavillikilpahevonen on siten lainsäätäjien ja valvojien ulottumattomissa, koska se ei oikeastaan ole enää hevonen.
Ongelma on siis ratkaistu?
Viimeisen vuoden ajan keskustelu hevosten hyvinvoinnin suhteen on puhuttanut tai oikeastaan herättänyt sekä keskustelua, että puolustuspuheita ja samalla linjalla jatketaan. Harrastehevoset ovat ihan eri laji kuin kisahevoset ja ihminen joka vaikkapa arvostelee kisahevosen stereotyyppistä käyttäytymistä on vaan niin syvällä omassa lintukodossaan, ettei voi mitenkään käsittää, että se on ihan normaalia.
On mielenkiintoista, että lainsäätäjät ja eri osa-alueiden valvojat kykenevät asettamaan ja valvomaan rajoja monella muulla osa-alueella, mutta eläinten hyvinvoinnin määrittely on todella hankalaa. Ensinnäkin väkivaltainen kohtelu: niin pitkään kun veri ei valu ja hevonen ei uikuta kivusta on ihan mielipideasia, onko kyseessä väkivalta vaiko aiheellinen rajojen asettaminen, tahi peräti hevosen lajityypillinen tarve ottaa yhteen ihmisen kanssa. Mitä tulee liialliseen rasittamiseen tai hevosen stressaamiseen, lajityypillisten tarpeiden toteutumisen rajoittaminen, sama juttu.
Kun asiassa puhuu raha ja meriitit, yhtäkkiä on todettava, että planeetalla elääkin ihan uusi eläinlaji, kesymuttavillikilpahevonen. Tämä onkin sinällään mielenkiintoinen jalostuksen tulos, että tältä eläimeltä on saatu jalostettua pois mm. pakoreaktio ja hyvin suuri osa lajisisarensa hevosen lajityypillistä tarpeista. Kesymuttavillikilpahevonen nimittäin ei tarvitse tarhaamista, eikä oikeastaan juurikaan edes päivänvaloa. Sille riittää talli ja maneesi, ja pakkopullana se kävelytyskone. Se ei juurikaan tarvitse heinää (joka muuten vaan lihottaa), koska mutaation myötä sen ruoansulatuselimistö on sopeutunut yksinomaan käyttämään ja hyödyntämään erilaisia myslejä ja teollisesti tuotettua hifirehuja. Tätä lajia ei muuten voi, eikä kannata edes kouluttaa, koska se syntyy kantamaan ja tottelemaan ratsastajaansa ja vaikka se välillä *muka hurjannäköisesti* saattaa protestoida, se johtuu vain sen perimästä, jota ei vielä ole haluttu jalostaa pois.
Kesymuttavillikilpahevonen on siten lainsäätäjien ja valvojien ulottumattomissa, koska se ei oikeastaan ole enää hevonen.
Ongelma on siis ratkaistu?
tiistai 11. joulukuuta 2012
Kohti vastavirtaa mars!
Ensitutustuminen hevostaitoon tpaahtui 90-luvulla, jolloin sitä pidettiin outona ja varsin erikoisena. Maamme pitkänlinjan hevososaajat lähinnä naureskelivat narunpyörittäjille, puhumattakaan kotipahlleen pihattoja rakentavista ihmisistä. Ja sitten, sitten tulikin kengättömyys ja vapaa heinäruokinta. Ai kamalaa!!! Kaikki hevoset menevät aivan tärviölle näiden kukkahattujen ja muiden aivottomien käsissä.
Seuraavaksi hevosmaailmaan rantautui klassinen ratsastus, kehonkielen käyttäminen ja rungottomat satulat, sekä NE heppalenkkarit. Jälleen maailmankirjat menivät sekaisin. Jokainen omasta mielestään lähemmäs tietoisuutta, hevosystävällisyyttä ja luonnonmukaisuutta matkaava on taatusti joutunut törmäämään niin ennakkoluuloihin kuin suoranaiseen vastustukseen.
Nyt elämme vuoden 2012 viimeisiä viikkoja, mikä on muuttunut? Ei oikeastaan mikään muu, kuin meidän ns. hörhöjen määrä on lisääntynyt, mutta yhtä lailla meitä pidetään puskailijoina ja mitään tietämättöminä. Johtuuko tämä vuosikymmenestä toiseen jatkuva vastustus siitä, että ihmisten on kovin vaikea hyväsyä mitään erilaista? Nimittäin ulkomailta on tullut kymmenittäin, ellei sadottain klassisia opettajia maahamme ja mikä nämä opettajat sitten jakaa ratsastajien keskuudessa, ehkä se, että mitä tutummalta hänen työskentelynsä silmissämme näyttää, sitä helpompi sitä on myös omaksua ja hyväksyä.
Lähes tulkoon rasistinen ilmapiiri on vaikuttanut jo aivan liian pitkään. Olisiko korkea aika nostaa kissa pöydälle ja antaa ihmisten harjoittaa niin harrastustaan kuin ammattiaankin omien arvojensa mukaisesti, samalla sallien sen, että kehitystä tapahtuu, haluttiin sitä sitten tahi ei?
On mielenkiintoista, että samaan aikaan, kun esimerkiksi eläinlääketiede kehittyy ja yhä enemmän vaihtoehtoisia hoitomuotoja tulee tarjolle tai kun eläinten käyttäytymistiede osoittaa vanhat uskomukset höpöhöpöksi, on tiettyjä asioita, jotka eivät tunnu edelleenkään muuttuvan.
Tässä vinkki tulevalle, toivottavasti hyväksyvämmälle ilmapiirille:
Seuraavan kerran, kun mieleesi putkahtaa hämmennys niistä kummallisista heppalenkkareista tai pinkistä satulantekeleestä voisit vaikka vilpittömästi kysyä, mitä eroa niillä on vanhoihin totuttuihin varusteisiin, jottei tarvitsisi arvailla. Tai kun näet jonkun ratsastavan kuolaimettomilla suitsilla, jos se herättää sinussa närkästystä tai naureskelua, voisit miettiä miksi? Onko oma epävarmuutesi esteenä omalle kehityksellesi ja avoimuudellesi?
Seuraavaksi hevosmaailmaan rantautui klassinen ratsastus, kehonkielen käyttäminen ja rungottomat satulat, sekä NE heppalenkkarit. Jälleen maailmankirjat menivät sekaisin. Jokainen omasta mielestään lähemmäs tietoisuutta, hevosystävällisyyttä ja luonnonmukaisuutta matkaava on taatusti joutunut törmäämään niin ennakkoluuloihin kuin suoranaiseen vastustukseen.
Nyt elämme vuoden 2012 viimeisiä viikkoja, mikä on muuttunut? Ei oikeastaan mikään muu, kuin meidän ns. hörhöjen määrä on lisääntynyt, mutta yhtä lailla meitä pidetään puskailijoina ja mitään tietämättöminä. Johtuuko tämä vuosikymmenestä toiseen jatkuva vastustus siitä, että ihmisten on kovin vaikea hyväsyä mitään erilaista? Nimittäin ulkomailta on tullut kymmenittäin, ellei sadottain klassisia opettajia maahamme ja mikä nämä opettajat sitten jakaa ratsastajien keskuudessa, ehkä se, että mitä tutummalta hänen työskentelynsä silmissämme näyttää, sitä helpompi sitä on myös omaksua ja hyväksyä.
Lähes tulkoon rasistinen ilmapiiri on vaikuttanut jo aivan liian pitkään. Olisiko korkea aika nostaa kissa pöydälle ja antaa ihmisten harjoittaa niin harrastustaan kuin ammattiaankin omien arvojensa mukaisesti, samalla sallien sen, että kehitystä tapahtuu, haluttiin sitä sitten tahi ei?
On mielenkiintoista, että samaan aikaan, kun esimerkiksi eläinlääketiede kehittyy ja yhä enemmän vaihtoehtoisia hoitomuotoja tulee tarjolle tai kun eläinten käyttäytymistiede osoittaa vanhat uskomukset höpöhöpöksi, on tiettyjä asioita, jotka eivät tunnu edelleenkään muuttuvan.
Tässä vinkki tulevalle, toivottavasti hyväksyvämmälle ilmapiirille:
Seuraavan kerran, kun mieleesi putkahtaa hämmennys niistä kummallisista heppalenkkareista tai pinkistä satulantekeleestä voisit vaikka vilpittömästi kysyä, mitä eroa niillä on vanhoihin totuttuihin varusteisiin, jottei tarvitsisi arvailla. Tai kun näet jonkun ratsastavan kuolaimettomilla suitsilla, jos se herättää sinussa närkästystä tai naureskelua, voisit miettiä miksi? Onko oma epävarmuutesi esteenä omalle kehityksellesi ja avoimuudellesi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)