Poimitko oikeat jyvät?

Opettajan roolissa ei mielellään esitä yhtä ainoaa totuutta lähestymistavasta, koska sitä ei ole kenelläkään. Se, mikä on oikein riippuu niin monesta asiasta. Oppilaana ehkä turhauttavin on ihminen, joka ei uskalla ottaa vastuuta omasta linjastaan, vaan kysyy ja kyseenalaistaa koko ajan.

Kriittisyys on aina hyvä asia, mutta eri opettajien ja valmentajien kyseenalaistaminen ristiin rastiin on kuin heinäladossa peuhaamista. "Miksi sä pyydät mua tekemään näin, kun viime viikolla se N.N. kehotti tekemään päinvastoin?" tai "Mä en kyllä halua palkita tätä hevosta tästä, koska kuulin viime viikolla, että mun hevonen ei pidä mua johtajana enää!" tai "Ei tää mitään väsynyt ole, mä haluan kerran vielä laukata ympäri kenttää vastalaukkaa, koska toinen ope sanoi, että se tekee hyvää!"

Se, mitä opettaja/valmentaja kehottaa tekemään tänään, tai kuinka hän neuvoo ratkaisemaan jonkin ongelman perustuu juuri siihen hetkeen, hänen näkemäänsä ja tulkintaansa, joka taas perustuu hänen tietoonsa ja omiin taitoihinsa. Voisi oikeastaan sanoa, että mitä järeämpiä, nopeampia ja tehokkaampia ratkaisut ovat, sitä todennäköisemmin ne ovat jesaria murtumalle. Eivät siis saa aikaan pysyvää muutosta/kehitystä, jossa sekä hevonen, että ratsastaja pysyvät molemmat mukana.

Vuoroin vieraissa

Opettaja tai valmentaja saattaa itsekin kertoa käyvänsä usean eri osaajan opissa ja poimivansa sieltä vaikutteita omaan työskentelyynsä. Tästä syystä on varsin luontevaa kehottaa myös oppilaita samaan.

Mikä tässä on hevosen kannalta on hieman huolestuttavaa on se, että mikäli oppilaalla ei ole selkeää käsitystä siitä mihin kulloinenkin menetelmä tai lähestymistapa perustuu, saattaa hevonen vähintään hämmentyä uusien juttujen kokeilusta. Pahimmillaan se aiheuttaa hevoselle stressiä ja pelkoa, jolloin kaikki oppiminen vaikeutuu. Jotta erilaisista menetelmistä voisi aidosti kyetä poimimaan ne asiat, jotka hämmennyksen sijaan tukevat kehitystä kokonaisvaltaisesti tarvitaan kokemusta, tietotaitoa ja ymmärrystä mihin mikäkin liittyy.

Vaikka itselleni on hyvin selvää, miten haluan hevosta kouluttaa, jonkin toisen ihmisen lähestymistapa - joka on erilainen - toimii myös. Hevosen kannalta tärkeintä on kuitenkin selkeys ja johdonmukaisuus. Selkeys tulee siitä, että hevonen tietää, mitä sen kulloinkin halutaan tekevän, avut/merkit ovat sille opetettuja ja johdonmukaisuus syntyy siitä, etteivät avut ja palkkiot tai niiden ajoitus muutu yhtenään. Lisäksi hevosen sen hetkinen koulutustaso, fyysinen kunto ja mielentila vaikuttavat sen oppimiseen alati.

Ratsastuskulttuurissamme on varmasti vielä outoa kysyä opettajalta/valmentajalta, mihin hänen koulutus- tai opetusmenetelmänsä perustuu, mutta siihen vastaamisen ei pitäisi olla vaikeaa.

Kultajyvien etsimisen sijaan hevosen oppimiseen ja kouluttamiseen kannattaa perehtyä, oli varsinainen "metodi" sitten ihan mitä tahansa välillä kukkis-pyttis-kaksnelkki. 

Hevonen on aina hevonen ja sen oppiminen ei muutu miksikään metodin tai sen toteuttamisen myötä.

Uskallatko päättää itse?

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että tunnilla valmentaja on pyytänyt sinua kiskaisemaan ohjista tai lyömään hevosta? Onko valmentajasi koskaan noussut puolestasi satulaan "herkistelemään" hevosta?
Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa tarvitset valmentajaa tai kokeneenpaa ratsastajaa "läpiratsastamaan" hevostasi?

Mikäli vastasit edellisiin kyllä, oletko koskaan miettinyt, että miksi?

Vanhastaan on totuttu siihen, että ratsastuksenopettaja tai valmentaja on auktoriteetti ja hänen mielipiteitään ja ohjeitaan ei sovi kyseenalaistaa. Tällä asenteella päähämme on iskostettu myös se usko, että auktoriteetti on aina oikeassa ja hevonen yleensä väärässä. Ja että ihmisen on oltava hevosen johtaja ja hevonen on yksinkertaisesti vain toteltava.

Tällä hetkellä on tarjolla myös valmentajia ja opettajia lempeine oppeineen, ilman otsa kurtussa rynkyttämistä ja iloinen, hevosta kunnioittava asenne lisääntyy enevässä määrin.
Tarjolla on virikepihattoja ja lenkkareita kengättömyydestä kiinnostuneille. Tarjolla on henkistä valmennusta ja erilaisia kehonhallintamenetelmiä.

Jokin silti tässä kuviossa mättää.

Mahtaako olla niin, että osalla ihmisistä yksinkertaisesti on vain erilaiset hevoset. Vai onko niin, toisille ihmisille hevonen on kuitenkin lähinnä väline, jolla suoritetaan ja sen tunteita ei yksinkertaisesti tarvitse ottaa huomioon. Minua kiinnostaisi tietää, miltä ratsastajasta tuntuu silloin hän lyö hevostaan ja pakottamalla saa hevosen tottelemaan. Onko taustalla turhautumista vaiko osaamattomuutta?
Vanha sanonta kuuluu: "missä taito loppuu, alkaa väkivalta". Tämä pitää harvinaisen paikkaansa, mutta kun ihmisellä on riittävä perustelu käyttää voimaa tai peräti väkivaltaa, mikään selitys tai neuvo ei auta tästä ratkaisukeinosta ulos, ellei ihminen itse koe edes pienen pientä omantunnon pistoa rankaisun hetkellä.

Entä jos ei tunne.

En osaa vastata tähän, mutta itse kyseisessä tilanteessa vaihtaisin kuntopyörään. Sitä voi potkaista kesken huonon treenin.

Entä jos tuntee.

Jos barrikadeille nousu oman asian ja hyvä mielen vuoksi tuntuu kohtuuttoman vaikealta, aina on mahdollisuus hakeutua seuraan, jossa on samoin ajattelevia, lopettaa harrastus tai mikä ehkä vaikeinta, mutta parasta sivistystä ympäristölle: näyttäytyä kylähulluna vuosi toisensa jälkeen.

Halatkaa hevosianne ja pitäkää niiden puolta. Voi tulla vielä päivä, että kadut lyomistäsi....

Valmentajan merkitys ratsukolle

Hevosten koulutukseen ja ratsastamiseen liittyy useita myyttejä. Ensimmäinen niistä on se, että ratsuttajan pitää olla rohkea ja omata hyvä tasapaino. Kilpailumenestys on myöskin plussaa. Mitä nopeammin tuloksia tulee, sen parempi ratsuttaja on. Toinen myytti liittyy siihen, että koska hevonen lähtökohtaisesti on aina ihmistä vastaan, koulutus- ja ratsutustilanteet ovat eräänlaista henkientaistoa, jossa ihmisen kuuluu selviytyä voittajana ja hevonen alistuu johtajalleen.

Jos asiaa tarkastellaan hevosen näkökulmasta, se kovin harvoin -oman käsitykseni mukaan- haluaa olla hankala tai uppiniskainen ja tottelematon. Johtajuusnäkökulma saattaa olla ihmiselle helpompi hahmottaa kuin asema, jossa ihminen omaa riittävät tietotaidot oppimisen lainalaisuuksista, ymmärtää miten hevonen oppii ja sen myötä pyrkii tekemään oppimistilanteen kullekin hevoselle mahdollisimman helpoksi. Se vaan ei oikein näytä mitenkään erityisen tehokkaalta, koska oppimistilanteet ovat rentoja ja rauhallisia, eikä satoja toistoja samasta harjoituksesta tarvitse tehdä. "Kerran vielä - kerran vielä.."

Kun hevosenomistaja sitten etsii itselleen sopivaa opettajaa/valmentajaa/ratsuttajaa on suureksi avuksi, jos hän on omien taitojensa ja tavoitteidensa kanssa sinut. Lisäksi oman hevosen taito- ja koulutustason ymmärtäminen helpottaa koko prosessia.

Hevosen ja ratsastajan väliseen menestykselliseen oppimiseen vaikuttaa moni asia, alkaen luonnollisesti hevosen lähtötasosta ja sen aiemmista kokemuksista suhteessaan ihmiseen. Toisekseen hevosen fyysiset ominaisuudet ovat merkittävässä roolissa, etenkin kun hevosta ratsutetaan kilparatsastustavotteisesti.  Ei ole lainkaan harvinaista nähdä kouluradalla liikkuva hevonen, joka ehkä still-kuvassa näyttää olevan täydellisessä tasapainossa, mutta esimerkiksi sulkutaivutuksissa sen tasapaino heittelehtii puolelta toiselle. Tai hevonen liikkuu näennäisesti oikeassa muodossa, mutta sillä on suu auki joko koko ajan tai suuren osan aikaa. Onko opettaja/valmentaja/ratsuttajalla kykyä havainnoida tätä, ymmärtääkö hän mistä se johtuu ja osaako hän korjata ja kehittää hevosen fysiikkaa ja liikkumista hevoselle edullisella tavalla.

Edellämainittu esimerkki voi olla seurausta useasta eri asiasta, se voi johtua liian aikaisesta sivuttaisliikkeiden vaatimisesta, se voi johtua hevosen kasvuvaiheesta, ratsastajan epätasapainoisesta istunnasta tai vaikkapa siitä, että hevonen on jännittynyt. Tai yksinkertaisesti siitä, että ratsastaja vetää hevosta suusta, jolloin hän rajoittaa pään ja kaulan liikettä, jolloin hevonen kompensoi epätasapainoaan koko kehollaan.  Lisäämällä vauhtia, pyytämällä jyrkempää taivutusta tai estämällä hevosta ilmaisemasta miltä siitä tuntuu hidastetaan kokonaisvaltaisesti sekä hevosen oppimisprosessia, että sen fyysistä kehitystä.

Kun hevonen on otettu kokonaisvaltaisesti huomioon, on vuorossa ratsastajan observointi. Huomioiden tekeminen alkaa siitä, millaisin sanoin ja termein hän kuvailee omaa hevostaan ja työskentelyään sen kanssa. Kuinka hän kohtaa hevosensa ja käsittelee sitä? Millainen suhde ratsastajalla on hevoseensa maastakäsin ja satulasta istuen? Kulkeeko informaatio molempiin suuntiin, eli onko ratsukon välillä olemassa oleva vuorovaikutus, vai viekö ratsastaja ja vikiseekö hevonen?

Edelleen on olemassa "ratsastuskoulukuntia", joissa uskotaan, että hevosen treenaamisen kuuluu olla verta, hikeä ja kyyneleitä ja että kaikki hevoset ovat alkuun jäykkiä. Tai että hevoshierojan tehtävänä on avata ratsastuksen jälkeiset lukot.

Onneksi yhä enemmän henkisen valmennuksen ja biomekaniikan tietämys lisääntyy, sekä eläinten oppimiseen liittyvä tietämys kasvaa. Tämän myötä on mahdollista päästää valmennukseen, jossa ratsukko huomioidaan kokonaisvaltaisesti ja mikäli valmentajalta puuttuu jonkin osaamisalueen palikka, hänellä on ammattitaitoa ja -ylpeyttä huomioida tämä ja ohjata ratsukko oikeaan suuntaan hakemaan eri asiantuntijatahoilta lisäapua. Valmentajalta vaaditaan ymmärrystä, asiantuntemusta, kokemusta, mutta myös rohkeutta pitää sekä hevosen, että ratsastajan puolta. Uskallusta ja rehellisyyttä myös sanoa ratsastajalle, että tämä asia on sinulle vielä liian vaikea tai että tuota asiaa teidän pitää harjoitella paljon enemmän ja ennenkaikkea, minä en tiedä kaikkea, mutta otetaan yhdessä selvää.
Ja ennenkaikkea, maailmassa on paljon muutakin kuin ratsastaminen, sitä ei pidä ottaa liian vakavasti.