maanantai 30. tammikuuta 2012

Hevoseni asuu pihatossa

Muutaman viikon takaiseen luomuhevonen häkissä-blogikirjoitukseen on tullut runsaasti kommentteja ja olen saanut myös privaviestejä koskien sitä näkökulmaa, jolla minä arvotan hyvää hevosenpitoa. Ajattelinkin nyt esitellä yhden hevoslaumani ja perustelut tekemilleni valinnoille.

Vanhin hevosistani on nyt 21-vuotia sh-ruuna. Kyseinen hevonen on asunut meillä jo 15 vuotta. Tämä pitkän kavioliiton varrelle on mahtunut niin iloisia kuin traagisiakin tapahtumia.
Eräs käännekohta oli vuonna -97, kun hevonen joutui kuljetusonnettomuuteen. Kuin ihmeen kaupalla kuorkin lattiasta läpi mennyt takajalka ei vahingoittunut sen pahemmin, mitä nyt suurilla lihas- ja ihovaurioilla...onnettomuuden jälkeen hevonen vietti klinikalla 5 viikkoa ja kotiin paluun jälkeen sitä hoidettiin vielä karsinalevossa reilut puoli vuotta.

Tänä aikana sen päivään kuului jalan haavojen hoito 2-3 kertaa päivässä ja rauhallista taluttelua muutama minuutti kerrallaan. Aika kului, kevät tuli ja lupa lisätä liikuntaa. Mutta kuinkas kävikään, hevonen oli täysin mahdoton sekä käsitellä että ratsastaa. Samaan aikaan onnekkasti aloin odottamaan esikoistani ja höyrypäisen hevosen liikuttaminen selästä oli täysin haudattu ajatus. Onneksi vapaaehtoisia liikuttajia tuntui löytyvän. Tai noh, onneksi....kun kolmas kokelas lähti pudottuaan sairaalaan, päätin että se on hevosen loppu.

Muutaman viikon pohdittuani,  puolisoni kannustuksella päätin kuitenkin kokeilla vielä varsin kerettiläisiä ratkaisuja sen suhteen, että hevonen voitaisiin säästää ja että voisin löytää siitä hevosesta sen, johon reilut vuotta aiemmin rakastuin päätä pahkaa.

Suurimmat muutokset, jotka auttoivat hevosen "järkiintymistä" liittyivät siihen että a. etsin käsiini "hevoskuiskaajan", joka auttoi minua oivaltamaan oman epävarmuuteni ja pelkojeni vaikutuksen hevoseen. b. hevonen pääsi pihattoon asumaan kera tammalauman. (siihen aikaan tiesin vain kaksi muuta, jotka asuttivat hevosiaan pihatossa=) .

Tuli talvi ja rajut pakkaset, päätin ottaa ruunan talliin tammakaverin kera, koska pelkäsin  sen paleltuvan kuoliaaksi. Kolme yötä tallissa, päivät pihatossa ja hevosen kierrokset nousivat jälleen. Neljäntenä aamuna se tuli karsinasta ulos karmit kaulassa....

Viimeisen 10 vuoden aikana olen pitänyt kyseistä hevosta satunnaisesti tallissa, muutaman tunnin, ehkä yön tai pari, kuivumassa sateiden jälkeen, odottamassa kavionhoitoa tms. Vaikka herralla on jo ikää, sen selkeä viesti on edelleen sama: rajoitettu liikunta ja ero laumasta on juuri tälle hevosyksilölle niin suuri asia, että se vaikuttaa kokonaisvaltaisesti sen hyvinvointiin ja psyykeen.

Vaikka pihatto on monessa suhteessa työläämpi ja kalliimpi vaihtoehto, tämän hevosen kohdalla minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Suvaitsevaisuudesta

Samaan aikaan kun keskustelu käy kiihkeänä hevosten hyvinvoinnin suhteen, somessa painitaan poliittisia kuvioita. Kuka sitten onkaan oikeassa ja kuka väärässä...huoh....

Pohdin jo pari päivää sitten, että otanko breikkiä facesta, jottei minun tarvitse lukea kavereiden, tuttujen ja ystävien välisiä kiivaita vääntöjä, joista loppuviimeksi puuttuu se oleellinen: vastapuolen kunnioitus. Kun johonkin aiheeseen suhtaudutaan riittävän fanaattisesti, helposti katoavat sekä suhteellisuudentaju että aikuismainen asiassa pysymisen taito. Tämän myötä on vaarassa, että ihmisten välisen vuorovaikutuksen pajasta on tulossa hyvää vauhtia varsinainen poliittinen ja mielipiteiden tiimellyskenttä..

Johtuuko se sitten kunkin omasta epävarmuudesta tai pelosta tuntematonta kohtaan, äärimmäisyyksiin menevät keskustelut harvoin tuottavat kaikille mielekästä konsensusta. Oleellista tuloksekkaassa keskustelussa ja näkemysten vaihdossa on se, että kuunnellaan mitä toinen sanoo, yritetään ymmärtää hänen näkemyksensä jonka jälkeen argumentoidaan sitä ASIAA.

Kun kirjoitin ajatuksiani ja tunteitani liittyen hevosten hyvinvointiin, jaoin omaan kokemukseeni perustuvaa käsitystäni. Sen tarkoituksena ei ole, eikä ollut syyllistää ketään. Jokainen kommentti ja mielipide on äärimmäisen arvokas, jotta me hevoshmiset YHDESSÄ voimme tehdä hevostemme elämästä niin hyvää kuin se itse kullekin on omine resursseineen mahdollista.

Suvaitsevaisuus astuu kuvaan siinä vaiheessa, kun olemme asioista eri mieltä. Samalla tavoin kuin itse ymmärrän hyvin ihmisten tekemät valinnat kompromisseineen ja vaikken itse arvota asioita samaan järjestykseen, en lopulta voi muuta kuin hyväksyä muiden ihmisten valinnat.

Tulevan viikon ohjelmaan haluan työn teon ohessa sisällyttää äänioikeuteni käyttämisen uudelleen ja kannanoton eläinsuojelulain muutoksen hyväksi. Tämän jälkeen kaikki on meidän yhteisissä käsissä ja toivottavasti siitä seuraa muutos parempaan joka tapauksessa, tavalla tai toisella.

Kun luemme, katsomme tai kuulemme jonkun toimivan hevosten kanssa toisin kuin itse olemme valinneet, voisi olla hyvä pitää mielessä, että jokainen meistä on yksilö -ominen lähtökohtineen.
Kunnioittakaamme sitä toista ihmistä ja hevosta...

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Omantunnon kysymys

Kuka on oikeassa ja kuka on väärässä? Pitäisikö hevosten pitäminen kieltää lailla? Onko hevosharrastus ja hevosten pitäminen todellakin niin suuri uhka itse eläinlajille? Vai ovatko nämä hevosen hyvinvointiin liittyvät eettiset kysymykset todellakin niin haastavia, että minkäälaista konsensusta ei yksinkertaisesti ole olemassa?

Jokainen meistä tekee valintoja lähes päivittäin. Osa niistä on pieniä ja lähes huomaamattomia ja osa suuria. Joillekin meistä ihmisistä valintojen perusteet ovat omantunnon ja omien arvojemme mukaisia ja toisia ihmisiä ohjaavat muut perusteet.
Sen sijaan että haluaisin tai edes voisin tuomita toisin valitsevia ihmisiä, toivon sydämestäni, että jokainen tekee valintansa omien arvojensa mukaan.

On hyvä muistaa myös se että ne kokemukset, tieto ja ymmärrys jotka tunteidemme lisäksi ohjaavat valintojamme, muuttuvat ajan myötä. Kun itse tulin onnekkaaksi hevosen omistajaksi vuonna -90, en välittänyt hölkäsen pöläystä hevosen lajityypillisten tarpeiden tyydyttämisestä sen enempää kuin siitä, millainen merkitys omalla kehonhallinnallani oli hevosen fyysiseen hyvinvointiin.
Tässä reilun 20 vuoden aikana on tapahtunut paljon, eikä kaikki suinkaan ole ollut pelkkää kivaa. Kuitenkin ne eniten opettaneet ja valintojani ohjanneet asiat ovat olleet varsin ikäviä, jopa murskaavia kokemuksia. Ymmärrän siis hyvin, että "lahden toiselta puolelta" katsottuna asiat näyttävät aika erilaisilta.

Omalla kohdallani hevosenpito ja siihen liittyvät eettiset kysymykset eivät poikkea juuri mitenkään siitä kaikesta muusta valinnasta, jota elämässäni teen. Tämä on minun arvojeni mukaista elämää ja toivon että kaikki muutkin kuuntelevat omaa itseään ja tekevät valintansa sen mukaan. Riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat.

Värejä mustan ja valkean välille mahtuu melkoisesti. Ja se harmaakin näyttää eri valossa erilaiselta...

torstai 19. tammikuuta 2012

Entä se ihmisen hyvinvointi?

Valitettavan usein eläinten hyvinvoinnista keskusteltaessa unohtuu ihmisen tarpeet. Lähtökohtaisesti varmasti jokainen, joka hankkii minkä tahansa eläimen, saati hakeutuu työskentelemään eläinten parissa, haluaa niille hyvää. Oli eläintenpito ammatti tai harrastus, on eläinten tarpeet kuitenkin aina samanlaiset.

Viimeiset pari blogikirjoitustani on kirvoittanut runsasta keskusteluia, joka sinällään olikin tarkoitus, mutta ongelmaksi näkisin kuitenkin sen, ettei selkeää määritelmää eläinten tarpeista kuitenkaan ole olemassa.
Riippuu täysin ihmisen omista lähtökohdista, kokemusta ja tiedosta sekä muista resursseista miten hän eläimen tarpeita priorisoi.

Jokainen varmasti ymmärtää että eläin, ja jos nyt puhutaan hevosesta, tarvitsee säännöllisesti ruokaa ja vettä. Sen lisäksi se tarvitsee suojaa, joko tallissa tai pihatossa. Näiden hyvin perustavaa laatua olevien tarpeiden lisäksi sen tulisi saada toteuttaa lajityypillistä käyttäytyistarvettaan sekä liikunnan, sosiaalisen kanssakäymisen että riittävien ärsykkeiden puitteissa.

Meillä ihmisillä on usein suuri tarve saada tyydytettyä näitä tarpeita, joskus myös oman hyvinvoinnin kustannuksella. Ylirasittunut tallinpitäjä saattaa olla ärtynyt, huomio- ja arvostelukyky saattaa pettää. Sen lisäksi että hevoset ovat ehkä näkyvästi tällaisessa tilanteessa kärsijän roolissa, kulisseissa tapahtuu varmasti paljon muutakin...

Ei ole ollenkaan harvinaista että hevosammattilaiset ovat lapsettomia, ehkä jopa sinkkuja. Työn vaativuus ja rasittavuus rajottaa muiden, hevosiin liittymättömien ihmissuhteiden määrää. Kun tähän vielä lisätään työn fyysinen raskaus ja huono kannattavuus, on melko selvää, että valitettavan moni hevosammattilainen työskentelee voimiensa äärirajoilla.

Samalla tavoin voi esimerkiksi hevosen sairastuminen masentaa ihmistä. Ikäviä puolia olen havainnut myös liittyen siihen, että kun ihminen panostaa kaiken energiansa hevosen tarpeiden tyydyttämiseen, ne saattavat nousta niin kohtuuttomiksi, että loppujen lopulta harrastuksen alkuperäinen pointti voi hukkua.  Ja samalla se energia on pois jostakin muualta.

Hevosiin liittyvät suuret tunteet kasvattavat ihmistä, muta samalla on olemassa riski, että kasvanut empatiakyky ja ymmärrys muodostuvat taakaksi. Kun ihminen laittaa itsensä täysillä likoon, löytyy avuntarvitsijoita. Samalla se oma minä voi olla vaarassa jäädä hukkaan, yksin ilman apua.

Hevosten parissa työskentely kasvattaa ihmisen vastuunkantajaksi, joka on monessa suhteessa hyvä asia. Kääntöpuoli asialle on kuitenkin omien rajojen tunnistaminen ja niiden asettaminen. Niin pitkään ja paljon kun oletkin itsestäsi valmis antamaan muille, ottajia löytyy aina.

Pitkään jatkunut stressi ja väsymys vaikuttaa jossain kohti myös parisuhteeseen. Itselleen voimiensa rajallisuus saattaa olla niin vaikea myöntää, että sen seurauksena ongelmat parisuhteessa eivät ole lainkaan harvinaisia.

Olen itse toiminut hevosalan yrittänänä yli 15 vuotta. Ammatillisuus yhdistettynä suureen rakkauteen ja intohimoon hevosia kohtaan kannatteli monen vaikeankin hetken yli, kunnes puolisoni vammauduttua vajaa 5 vuotta sitten, tuli jaksamisen raja vastaan.

Tänä päivänä omien hevosten määrä on vähentynyt seitsemästä neljään. Asiakkaiden hevosia on vaihtelevasti 3-4 kerrallaan.  Näin jälkikäteen ihmetyttää se vaikeus myöntää ettei jaksa tai pysty kaikkeen. Ei, vaikka halua olisi kuinka. Jaksamista ja vuorokauteen lisää tunteja ei saa edes rahalla.

Vaikka olenkin valinnut hevosilleni pihattoasumisen, se ei perustu suinkaan siihen, että se olisi halpa tai helppo ratkaisu. Itseasiassa monessa suhteessa sen huomattavasti työläämpää kuin hevosten pitäminen tallissa. Suurin syy tähän on ollut se, että syyllisyyden ja huonon omantunnon kantaminen hevosten tarpeiden tyydyttämisestä oli itselleni helpointa ratkaista tällä tavoin.

Mielestäni on erittäin tärkeää muistaa, että niin rakkaita kun hevoset meille ovat, ne ovat kuitenkin vain hevosia. Mikään tässä maailmassa ei ole tärkeämpää kuin toimiva, rakastava parisuhde, lapset ja hyvät ystävät. Ei edes hevoset. Kun itse voi hyvin ja jaksaa, hevonen voi hyvin.
Rennon, aktiivisen, innostuneen ihmisen kanssa hevonen haluaa työskennellä ja viettää aikaa.

Tämän viikon teesi voisi olla vaikkapa: syyllistämisen sijaan halatkaa ja välittäkää. Itsestänne ja myös läheisistänne kuten hevosistanne.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Onko eläimesi hyvinvointi kiinni rahasta vai tahdosta?

Eilinen blogi on kerännyt ennätysmäärän lukijoita. Aihe siis koskettaa, ärsyttää tms. Illalla sain vielä muutaman puhelun mailitulvan lisäksi aiheen tiimoilta ja pienellä otannalla summasin näin:
Hyvin moni haluaisi tarjota hevoselleen lauman, ison virikkeellisen ulkoilutarhan ja vapaan ruokinnan, JOS
a. olisi varaa ostaa niin paljon maata, isot tarhat vaativat ison tontin.
b. olisi varaa sijoittaa tarhoihin, aitatarpeet ja pohjien tekeminen maksaa
c. hevosista ei tulisi lihavia vapaalla heinällä, jos niistä tulee läskejä, ei voi ratsastaa
d. laumassa pitämisessä on omat riskinsä, ne ei anna kiinni tai sitten ne potkivat
e. jos ovat laumassa kengättä, ei voi ratsastaa, koska Suomessa on aina jäistä, eikä voi hiekottaa, kun kengässä on kivi tms.
f. on liian työlästä käyttää bootseja, kynnet voi lohjeta ja se sitä paitsi on niin  hidasta
g. jos hevonen on klippaamaton, se hikoaa liikaa ja tämä hikisen hevosen loimittaminen on työlästä, vaikka muuten sitä loimitetaan ihan mielin määrin
h. talvikarvainen hevonen ei näytä yhtä hyvälle
i. hevoseni rotu estää sen pitämisen pihatossa
j. tallinpitäjä ei suostu yhteistarhaamiseen ja minulla ei ole varaa omaan paikkaan

Hmmmm.....tekisi edelleen mieli verrata tuotantoeläinten hyvinvointiin liittyviin kysymyksiin, koska silloin puhutaan yleensä aina rahasta. Silloin vaan vastuu siirretään kuluttajalle, joka ei maksa lihakilostaan riittävästi. Oikeastaan silloin se on kuluttajan vika, että tehosikalassa on sialla liian vähän tilaa?
Ja vastaavasti hevosen hyvinvointi on kiinni kaikesta muusta paitsi sen omistajan valinnoista? Ei riitä että haluaisi kyllä jos...kun se hevonen elää sitä elämäänsä joko häkissä tai ei, mutta jokaikinen päivä. Joskus ne valinnat hyvinvoinnin eteen ovat tosiaan kalliita sijoituksia, mutta ei kai kenellekään tullut mieleen  että hevosen omistaminen olisi mitenkään halpaa? Pääsääntöisesti se kuitenkin vaatii ihmiseltä vaivannäköä ja oman ajan sijoittamista.  Toisinaan joutuu myös ottamaan riskejä, mutta eihän elämästä selviä ilman niitä mitenkään.

Toivoisin että erityisesti ensimmäistä hevostaan hankkimassa olevat miettisivät hetken, millaisen elämän he hevoselle kykenevät ja HUOM! haluavat tarjota.  Eihän siinä ole mitään väärää, jos ihminen tiedostaa sen, että hän nauttii omasta harrastuksestaan kenties hevosen hyvinvoinnin kustannuksella. Kun tämän asian kanssa on sinut, ei tarvitse myöskään selitellä.  Mutta, jos omaatuntoa kaihertaa voi ehkä miettiä että miksi?

Asuuko luomuhevosesi häkissä?

Eläinsuojeluasiat puhuttavat oli kyseessä tuotantoeläin tai lemmikki. Yksi valitettavan usein unohdettu ihmisen kesyttämistä eläimistä on hevonen. Ajatelkaas nyt! Samaan aikaan kun päivittäin saamme lukea esim. somesta että kana oppii tuntemaan vain n 30 lajitoveriaan, joten sitä suuremmat yhteisöt aiheuttavat kohtuutonta stressiä tai että luomusikalassa on säädösten mukaan oltava lattianeliöitä yhtä 85 kg:sta sikaa kohti 1,1 m2. Kun tämä suhteutetaan hevosen kokoon, voidaan huomata että itseasiassa, suuri osa maamme hevosista asuu ja elää yhtä hulppeasti kuin luomusika.

Toki, luomuhevosta harjataan ja paijataan päivittäin. Se saa tarkoin suunniteltua liikuntaa ja valmennusta (jota se luonnollisesti osaa myös arvostaa =) Sen sijaan, se ei välttämättä saa syödäkseen yhtä hyvin ja puhtaasti kuin luomuinen sika, eikä sen ulkoilualueen kokoa ole säädöksissä määritelty.


Kun viimein on odotettavissa eläinsuojelulakiin tarpeellisia muutoksia, toivon hevosen puolesta ennenkaikkea sitä, että hevosihmiset riisuisivat pinkit lasit päästään, uskaltaisivat aidosti katsoa minkälaisen eläimen kanssa olemme tekemisissä ja sen jälkeen riisutaan pinkit fleeceloimet ja annetaan hevosen olla hevonen. Moni hevonen varmasti sietäisi sen huonon ratsastuksen taikka pikkasen hankaavat suojat, jos se kaiken muun ajan saisi viettää lajityypillistä elämää. Siihen ei kuulu toisten lajitovereiden silmäily kaltereiden välistä, tai tarhaaminen postimerkin kokoisessa tarhassa 2 tuntia päivässä.

Valitettavan usein ihminen haluaa olla se ainoa hevoselle ärsykkeitä antava asia koko maailmassa ja tämä on mielestäni yksi pahimmista asioista mitä ihminen hevoselle tekee. Tilannetta voisi verrata siihen, että muuttaisit itse läppärisin kanssa ulkovessaan. Akun loputtua odottelet päivät pääksytysten sitä, että joku suvaitsee tulla sinua viihdyttämään. Ja kyllä, niinhän se "huolehtijasi" tuleekin, lähes joka päivä hän varustaa sinut päivän liikuntasettiin, joka kestää juuri niin pitkään kuin "huolehtijasi" haluaa....ihnimillistämistä? NO kyllä!!!! Mutta ihan samassa mittasuhteessa kuin se, että hevosen lyöminen oikeutetaan sillä, että "potkivathan ne toisiaan laumassa?"

Ja lukijani, sinä, jolla nousi otsa kurttuun kärjistämisestäni, mieti hetki, pääseekö hevosesi ulos piehtaroimaan hankeen ilman loimea tai kuinka monta eri lämpötila-asteille varattua loimea karsinan ovessa roikkuu, luonnollisesti ohjeiden kera?

perjantai 13. tammikuuta 2012

Talliahdistelusta


Pari päivää sitten mediaan ryöpsähti tabuna pidetty aihe, talliahdistelu. Sosiaalisessa mediassa linkit leviävät kulovalkean tavoin ja keskustelu käy varsin kiivaana. Nettikeskusteluissa talliahdisteluun suhtaudutaan käytännössä kahdella tavalla: joko siitä tiedetään ja huokaistaan, että nyt siitä vihdoin puhutaan ääneen tai vähätellen ja syytellen, että vika on tyttöjen, nuorten naisten.

Syyllistämisen sijaan haluaisin herättää ajatuksia ja keskustelua siitä, miksi tästä aiheesta ei saa puhua ja miten muutos tähän tilanteeseen voitaisiin saada aikaan. 

Ollessani pieni heppatyttö en muista koskaan havannoineeni mitään tämän kaltaista, en ennen teini-ikää. Vaikken koskaan itse joutunut ahdistelun kohteeksi teininä, sitä oli kyllä havaittavissa. Siihen aikaan, kultaisella 80-luvulla nuoret tytöt "kamppailivat" tallilla pyörivien miesten- olivat he sitten kengittäjiä, valmentajia jne. huomiosta.  Mitä muuta flirttailun lisäksi tapahtui, en tiedä. 

Jotta asian vakavuuden voi hahmottaa, on tärkeää ymmärtää se ympäristö johon nuoret tytöt ja myös pojat hakeutuvat. Saattaa olla, että itseni lailla, koulukiusatulle tytölle, hevoset ovat suuri rakkaus. Niiden kanssa puuhaaminen ja niistä huolenpito herkässä teini-iässä oli parasta mitä saattoi tapahtua.

Se intohimo joka hevosiin liittyi, oli niin ainutlaatuista, että samanikäisten poikien tuhahtelut hevosenpaskanhajuiselle tytölle ei ollut omiaan luomaan teinien välisiä seurustelusuhteita.  

Kun hevostallin maailmaan omistautuu kokonaisvaltaisesti, saattaa olla, ettei mitään muita harrastuksia tai ystävyyssuhteita edes ole olemassa. Tällöin ilmapiirissä asetelma saattaa olla varsin nurinkurinen.  Auktoriteetti on ehkä se tallinpitäjä tai valmentaja, jonka huomio ja arvostus on siinä hetkessä tärkeää. Samalla tavalla nuoren tytön ihailu saattaa imarrella aikuista miestä.

Talleilla syntyy ystävyys- ja luottamussuhteita iästä ja sukupuolesta riippumatta. Mutta miksi?  

Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi ja kaipaa huomiota. Oli hänellä ikää15 tai 35 vuotta. Onko taustalla tyydyttämätön tarve saada imartelua osakseen vai onko kyse vallasta?  Vai onko kyse kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että ilon ja onnistumisen tunteet ovat parhaita jaettuina. Kukapa muu olisi parempi jakamaan sitä kuin vertainen? Toinen hevosrakas.

Keskustelin tänään ystäväni kanssa tästä aiheesta ja hän sanoi: "Nainen on toiselle naiselle susi!" Ja se valitettavasti pätee tähänkin asiaan. Kilpailu huomiosta saattaa olla niin suurta suhteessa sosiaalisiin taitoihin nähden, että suhteellisuuden taju saattaa kadota puolin jos toisin....ja tämä on nähtävissä niissä kommenteissa joissa seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuneita tyttöjä ja naisia on syytetty iän kaiken: "Hän kerjäsi sitä!" tai "Hän pukeutui niin, että antoi ymmärtää!".


Seksuaalista ahdistelua on ollut aina ja tulee myös olemaan. Itsekin sen kohteeksi jouduin parinkympin iässä, enkä voinut uskoa todeksi sitä, että arvostettu ja kunnioitettu itseäni huomattavasti vanhempi hevosalan ammattilainen ja mies, ihan todenteolla flirttaili kanssani suorastaan hävyttömästi. Tilanne meni lopulta niin pitkälle, että vaihdoin työpaikkaa. Kerroin kokemuksistani ystävilleni ja lähes jokainen heistä oli sitä mieltä, että: "entäs sitten?"  

Tätä nykyä tunnen sääliä tuota iäkästä perheenisää kohtaan, joka perheen isänä ja puolisona olemisen sijaan, jahtasi itseään huomattavasti nuorempia tyttöjä. Hänelle näistä tytöistä ja nuorista naisista jäi ehkä kuvitteellinen natsa hänen narsistiseen lippaansa, mutta se jälki, jonka hän jokaiseen ahdistelemistaan jätti on todella surullista.  

Epäterve ympäristö luo ihmisiä, joiden moraalikäsitys on joko vääristynyt tai sitä ei kertakaikkisesti ole olemassa. Tällaiset ihmiset tuskin ovat onnellisia koskaan muulloin kuin täydessä parrasvalossa loistaessaan (jos silloinkaan). Jos se parrasvalo syttyy lapsen tai ylipäätään toisen ihmisen seksuaalisesta ahdistelusta on ihminen kaikessa säälittävyydessään avun tarpeessa.

Jokaisella meistä on oikeus koskemattomuuteen ja sen myötä myös itsemääräämisoikeus. Hevosharrastuksen kannalta näiden “ikävien asioiden” kaivelu voi tuntua kurjalta, mutta jokaisen ihmisen ja yksilön kannalta se on välttämätöntä.

 Samaan aikaan kun tärkeä keskustelu hyväksikäytöstä nousee esiin, on hyvä muistaa, että jokainen mies tai setä ei ole uhka.  On myös olemassa ystävällisyyttä ja lempeyttä ilman taka-ajatuksia. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Matkalla täydellisyyteen

On mielenkiintoista huomata kuinka kärkkäitä me ihmiset olemme toinen toisiamme arvostelemaan. Aika usein, toisessa ihmisessä ärsyttävät juuri ne samat piirteet joita löytyy myös meissä itsessämme. Onko syynä sitten se, että me emme hyväksy itse itseämme sellaisena kuin olemme, vai onko matkamme kohti täydellisyyttä vielä niin kesken, että tuttujen piirteiden tai ominaisuuksien vastaantuleminen pudottaa meidät haaveiden jakkaralta? Perustuu meidän itsetuntomme harhaan? Kuvaan millaisena toivomme toisten meidät näkevän.

Vanha sanonta kuuluu kutakuinkin niin, että mitä enemmän opit ja tiedät, sitä vähemmän huomaat osaavasi ja tietäväsi. Ja tämä varmaankin jokseenkin pitää paikkaansa, koska esimerkiksi hevosen omistajana ollessaan, sitä alkuvuosina tosissaan kuvittelee tietävänsä kaiken. Ainakin se vaikuttaa siltä, koska on paljon sellaisia kokemuksia, tapahtumia, tunteita ja tilanteita, joista ei uskalla edes haaveilla. Tai joita ei osaa vielä pelätä.

Vaikka elämänmittaisella matkalla ei varmasti kukaan tule täydelliseksi, on opittavaa paljon meistä jokaisella. Sen sijaan, että suhtautuisimme täysin kritiikittömästi tai päinvastoin, jyrkän ennakkoluuloisesti, voisi joskus olla terveellistä haistella uusia tuulia ja suhtautua avoimesti eteen tuleviin mahdollisuuksiin. Vaikka ne saattaisivat tarjota suuria haasteita pelkän ilon ja onnistumisen sijaan.

Ihmiselle on varsin luontaista pyrkimys parempaan ja sen myötä olemmekin evoluution saatossa kehittyneet sellaisiksi mitä tätä nykykä edustamme. Kaikesta siitä en ainakaan itse voi olla ylpeä, koska ihmisen välinpitämättömyys ja suoranainen julmuus  sekä muita kanssaeläjiä että eläimiä kohtaan on todella pöyristyttävää.

Samalla kun harmittelemme pieniä arjen vastoinkäymisiä, tai keräämme natsojamme henkisille rinnuksillemme toisten kärsimyksestä tai tappiosta voisi olla hyvä katsoa itseään peilistä ja pysähtyä hetkeksi tarkastelemaan sitä kuka minä olen?

maanantai 9. tammikuuta 2012

Ihminen opettajana ja oppijana

Olen viime päivinä löytänyt oppijan ja opettajan itsessäni uudelleen.
On mielenkiintoista, kuinka epävarmaksi ihminen voi tuntea itsensä joutuessaan uuteen tilanteeseen. Tai kuinka tilanteen muuttuminen voi hämmentää ja hukata aivoista ne jo aiemmin opitut radat ja kuviot ajatella, toimia ja tuntea.
Ehkä tämän kokemuksen myötä saan taas yhden uuden mahdollisuuden ymmärtää hevosia ja muita eläimiä entistä paremmin?

Viime aikoina keskustelu eläinten hyvinvoinnista sekä eri koulutusmenetelmistä on ollut erittäin kiihkeää.
Samalla tavalla kuin "puolustajat", ovat vastustajat nousseet barrikadeille ja tämä aiheuttaa hämmästystä.

Samalla tavalla kun olen viimeisten viikkojen aikana keskustellut useiden ihmisten kanssa eri koulutusmenetelmien eettisyydestä, olen pohtinut sitä varsinaista syytä, miksi kritiikki ja kyseenalaistaminen herättää niin suurta vastustusta.

Uskon, että meidän on hyvin helppo hyväksyä ja ymmärtää kaikkea sellaista, joka on entuudestaan tuttua. Uudet asiat ja näkökulmat pelottavat tai ainakin herättävät epävarmuutta ja tässä taustalla on se, että ihminen joutuessaan uuteen tilanteeseen, hän kokee suurta avuttomuuden tunnetta, ehkä häpeääkin siitä, että ei vielä osaa. Hän ei osaa joko tehdä tai edes hahmottaa, mistä on kyse. Silloin on helpointa argumentoida uusi näkökulma suoraan suohon ja käytännössä kieltää sen olemassa olo. Tässä ei siis ole lopulta kyse edes eläimistä, vaan ihmisistä itsestään....

Omalla kohdallani tämä pompsahti elävästi mieleen, kun pääsin viime viikonloppuna koirankoulutuksen ammattilaisen oppiin. Vaikka minulla on ollut koiria liki 30 vuotta palveluskoirista pystykorviin ja nyt kaksi pientä seurakoiraa, oli todella ällistyttävää huomata kuinka ensinnäkin koirankoulutus on kehittynyt vuosikymmenten aikana yhä pehmeämpään ja tehokkaampaan suuntaan ja toisekseen, kuinka paljon työ hevostenkouluttajana auttaa omaksumaan ja ymmärtämään mistä tässä koirien kohdalla on kyse.

Loppuviimeksi eläintenkouluttaminen on yksinkertaista, muttei helppoa. Ja tästä vastuu on ihmisellä.  Ihmisen vastuulla on pitää huolta siitä, että oppimistilanne on eläimelle rento ja rauhallinen. Ihmisen vastuulla on selvittää, mitä kyseinen yksilö haluaa. Jokainen eläin haluaa jotakin. Tämän jälkeen riittää johdonmukaiset aakkoset, sen hahmottaminen miten mikäkin liike tai toimintamalli rakentuu ja missä kohdin eläintä on palkittava. So simple!!!

Niin paljon kuin  koirieni opettamisesta nautin, uskon, että tämä kokemus auttaa minua entistä paremmaksi myös hevosten parissa. Ja mikä parasta, se jättää myös minun aivoihin jälkiä, joiden myötä saan mahdollisuuden kehittyä ja kasvaa, eläinten parissa elävänä ihmisenä.

maanantai 2. tammikuuta 2012

LH, NH, ja muut hevostaidot

Ihan alkuun haluan kiittää jo tässä vaiheessa kaikkia blogini lukijoita. Vaikka kirjoittaisin näitä asioita ihan itsellenikin, on silti mukava tietää, että joku muukin niitä lukee..vaikka salaa.

Viime kirjoitukseeni saamani vastaus kirvoitti minut pohtimaan mitä tarkoitetaan "luonnollisella hevostaidolla" ja mitä tekemistä sillä sillä hevosen lajityypipllisen käyttäytymisen kanssa.
Olen kuullut myös käytettävän termiä "luontainen hevostaito". Hmm...nämä termit saattavat saada ihmiset ajattelemaan että se olisi hevoselle jotenkin luonnollisempi tapa oppia tai ihmisille luontainen tapa käsitellä hevosta, mutta 15 vuoden matka läpi lh:n ja nh:n lopputulema on se, ettei siinä ole mitään sen luonnollisempaa tai luonnottomampaa kuin missään muussakaan ihmisen keksimässä. Kyseessä on tekniikka, metodi, jota noudattalla hevosta voiodaan kouluttaa myötäämään ja siedättymään erilaisille asioille.
Eikä tässä ole mitään vikaa, mutta siinä ei myöskään ole mitään sellaista hevosen kannalta luonnollista, joka erottaisi sen muista käytettävistä koulutusmetodeista.

On ihan varmaa, että lh-kouluttajia ja menetelmiä on useita, laidasta laitaan ja erot eri koulukuntien välillä voivat olla suuretkin. Jos kuitenkin puhutaan hevosen lajityypillisestä käyttäytymisestä on syytä ymmärtää muutama seikka:
1. hevoset eivät niille sopivissa olosuhteissa jahtaa toisiaan saadakseen huomion
2. hevoset eivät ole laumaeläiminä niin hierarkisia kuin on annettu ymmärtää, eli johtajuusteoria kumoutuu jo sen myötä, se on ihmisen päässä, ei hevosen.
3. hevoselle ei ole lajityypillistä myödätä millekään paineelle. Pakoeläimenä se joko pakenee tai puolustautuu, mikäli paonmahdollisuus on poistettu.

Valitettavasti monet lh:ssa käytetyt menetelmät ovat jopa hevosen psyykelle erittäin vahingollisia ja sen seurauksena saadaan pahimmillaan näitä mekaanisia, avuttomiksi oppineita hevosia.  Olisin tämän tiedon valossa varsin varovainen sen suhteen, mitä markkinoidaan hevoselle luonnolliseksi.

Looginen metodi, jossa hevosta järjestelmällisesti palkiten koulutetaan sitä vaikkapa menemään traileriin ei ole yhtään luonnollisempi tai luonnottomampi tapa kuin se, että hevonen pitkäkestoisen maastatyöskentelyn jälkeen osaa tietyt merkit, joita seuraten sen lähettää traileriin.
Käytetään sitten negatiivista tai positiivista vahvistamista, tarvitaan myös merkkikieli, eli kyse ei suinkaan ole ruoalla houkuttelusta tai raipalla/narulla pelottelusta.

Näiden ajatusten myötä toivotan ihanaa alkanutta vuotta ja suuria lumihankia=)