Ratsastusurheilun brändääminen – päivityksillä

Viime aikoina keskustelua herättänyt ratsastusurheilun imagon kohotus ei ole edennyt odotusten mukaan. Ja tämä on sitten jotenkin yllättävää?

Jo vuonna 2011 Suomen Ratsastajainliitolle toimittamassani avoimessa kirjeessä moitin yleistä kilparatsastuksen tilaa ja henkeä.

Sponsoreita kuitenkin tarvitaan, kuten myös lajin pariin mieluusti uusia, "varakkaita" perheitä jälkikasvuineen. Hehän täysihoitotallit, valmentajat, kilpailut ym. kustantavat.

Pikkupiirien ”oikeiden hevosihmisten” pyörittämään lajiin on vaikea tulla ulkopuolelta mukaan.  Sen sijaan, että ratsastusurheilu tarvitsisi suurta uudelleenbrändäystä,  se tarvitsee pitkän linjan osaajien laskeutumista norsunluutorneistaan, hyväksymään muuttuneen maailman ja ottamaan joskus, edes pieneksi hetkeksi huomioon sen, että joku muukin voi tietää asioita ja olla ajanhermolla.

Kahtiajako ammattilaisten ja ”ammattilaisten” välillä on naurettava kuilu, jota ylläpidetään elitistisyydellä ja täysin vanhanaikaisilla uskomuksilla, kuten :”suoritushevonen ei ole mikään tädinkuljetin” ja ”narunpyörittäjät ei kyllä saa suoritushevosta koulutettua” tai ”ei sen väliä, vaikka tämä hevonen puree ja pukittaa, se on onnellinen, koska se suorittaa”. ”Hevosta ei tarvitse tarhata, kun sitä treenataan” ”Tätä hevosta ei voi laittaa laumaan, koska se menee rikki” Ja sokerina pohjalla: ”Tämä on niin ja niin kallis hevonen ja jos sille jotain sattuu, menee koko kisakausi pilalle.” Mitä?  Eli edelleen, kaiken tiedon ja taidon jälkeen, hevonen on kuin fillari, vähät sen lajityypillistä tarpeista,  jos ammattilainen kerran tietää paremmin….

Tämän päivän hevosharrastaja ja moni ammattilainen lukee ja seuraa hevosten hyvinvointitutkimusta ja kansainvälisiä tuulia.  Moni heistä ymmärtää niin oppimisen lainalaisuudet, kuten fysiikanlakeihin perustuvaa  biomekaniikkaa ja kehonhallintaa. He eivät ehkä halua kilparadoille esiintymään hevosensa kustannuksella, eivätkä ehkä nauti istumisesta kisakatsomossa, jossa esiintyy vuodesta toiseen samanlaista ratsastusta ja hevostenkäsittelyä.

Keskustelu hevosten hyvinvoinnista on käynnistynyt hevosten vuoksi, ei ketään yksittäistä tahoa vastaan. Hevosen hyvinvoinnin parantaminen ei voi olla keneltäkään pois. Päinvastoin.

Ratsastusurheilun facelift voisi alkaa siitä, että annettaisiin uusien tuulien puhaltaa, edes hetkeksi. Ei kaikki vanha ole huonoa, mutta ei ole kaikki uusikaan.  Hevosten hyvinvoinnin ja eläinsuojelunäkemysten nostaminen yhä enemmän näkyville ei ainakaan huononna hevosurheilun mainetta. Puhumattakaan eettistä tarkastelua kestävistä koulutus- ja käsittelymenetelmistä.

päivitys 24.11.2013

Edellämainitun lisäksi on jossain vaiheessa matkaa tainnut unohtua, kenelle kilpailuita järjestetään. Jos ne ovat vain hevosihmisille, on turha odottaa sponsoreiden hyökyvän mainostamaan ja tukemaan lajia, jossa kuppikuntaisuus on itsetarkoitus.
Me hevosihmiset itse olemme pilanneet mahdollisuutemme, koska emme ole aidosti nähneet, miten joku muu voisi olla kiinnostunut lajistamme ja kuinka me voisimme siitä hyötyä. Ohessa kolme parannusehdotusta:

Suurimmissa asutuskeskuksissa järjestettävät kilpailut saavat (koulu, este, kenttä, valjakko) näkyvyyttä paikallislehdissä, ammattitaitoinen kuuluttaja paikalle, buffat poppareineen ja ponitalutusta lapsille. Tämä on todella vaativaa järjestävälle taholle, mutta mikäli ratsastuskilpailut olisivat kuten viikonlopun lätkämatsit, sinne vyöryisi ihan tavallisia ihmisiä viettämään aikaa ja nauttimaan sekä upeasta urheilulajista, että jännityksestä, jota esim. raviurheilu tarjoaa viikottain.

Niin kilpailuissa, kuin televisioitavissa tapahtumissa selostajan tehtävänä on toimia tulkkina katsojalle. "Nyt putosi puomi, ja siitä tulee 4 virhepistettä!" Ei ole mikänä selostus, vaan toteamus. Puusilmäkin näkee, että puomi putoaa. Sen sijaan hetkessä elävä selostaja voi spekuloida ja luoda ajantasaista tunnelmaa, jopa kouluratsastukseen, joka muuten lajia tuntemattoman silmissä on kuin seuraisi maalin kuivumista. Kuinka voi olla mahdollista, että tuhansia vuosia vanha arvokas, aatelinen ja taiteellinen laji on muuttunut tylsäksi? Ja kenen vika se on? Nyt rip ja rap innostamaan katsojia jännittämään kuka saa parhaimmat prosentit ja miksi.

Norsunluutornista laskeutuminen. Hevosurheilu työllistää välillisestikin valtaisan määrän ihmisiä, joista jokaisen panos on tärkeä. Työllisyyden kustantavat ratsastuskouluoppilaiden vanhemmat ja täysihoitotallien asiakkaat.
 "Mitään tietämättömät" tädit ja sedät pyörittävät niin ratsastuskouluja, kuin täysihoitotalleja, maksavat jäsenmaksunsa, valmennuksensa ja jälkikasvun harrastuksen. Vanha sanonta kuluu, kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Siinä vaiheessa, kun nykyiset päättäjät, valmentajat ja muut aktiivitoimijat saapuvat 2000-luvulle ja myöntävät, että ilman amatöörejä ja harrastajia ei ole mitään, saa maamme ratsastusurheilu viimein mahdollisuuden.

jk. Meillä on ja on ollut taitavia ratsastajia ja hienoja hevosia. Kaikki karkaavat pilvien lailla kaukomaille, koska muualla on aina paremmin. Ulkomailla on enempi kisoja, paremmat valmentajat ja hyvät olosuhteet treenata. Mutta onko se halvempaa ja saako sitä kautta lajin tarvitsemaa näkyvyyttä?
Verkostoituminen ja yhteistyö on avainasemassa.  Meillä löytyy useita ratsastuskeskuksia loistavine puitteineen, jossa mahdollisesti puolet pontentiaalisesta käyttöajasta tilat seisovat käyttämättä. Se ei ota, jos ei annakaan,  että virheämmän ruohon perään lähdön sijaan, voisi kotimaassamme löytyä myös erinomaisia valmentautumispaikkoja, jos ulkomaille lähteminen ei olisi yhä vaan helpompaa.