sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Köyrivän hevosen "korjaaminen"


Ihan alkuun on syytä tarkentaa, että hevonen voi pukittaa, nousta takajaloilleen, rynnätä täyteen laukkaan, köyriä ja kieriä monesta eri syystä. Yksi näistä syistä on pelästyminen. Hevonen voi pukittaa myös kivusta, epämukavista varusteista tai siksi, että ympäristössä on liikaa häiriötekijoitä, jolloin sen huomio saattaa välillä herpaantua siitä, mitä selässä tapahtuu.
Ammattitaitoinen hevostenkouluttaja/ratsuttaja osaa ottaa kaikki nämä seikat huomioon suunnitellessaan ja toteuttaessaan hevosen koulutusta.
Ammattitaitoinen hevostenkouluttaja/ratsuttaja osaa myöskin arvioida käyttämiään menetelmiä, niiden tuloksia, mahdollisia riskejä ja pyrkii minimoimaan hevosen turhan stressaamisen ja pelottelun.

Pelästyminen

Ratsukoulutuksen alkuvaiheessa on hyvin tärkeää, että hevosta ei pelotella millään tavoin. Siedättäminen on eri asia kuin säkittäminen. Siedätystilanteessa hevonen ei PELKÄÄ, toisin kuin säkittäessä hevoselle annetaan jo lähtökohtaisesti mallikokemus pakoreaktiosta.
Mikäli tätä pakoreaktiota ruokitaan provosoimalla hevosta entisestään liikkumaan mukavuusalueen ulkopuolella, pakoreaktion kynnys laskee. Pelkoehdollistuminen voi tapahtua hetkessä ja sen korjaaminen on hyvin työlästä.

Johdonmukaisen siedätyksen tavoitteena on nostaa tätä kynnystä, jolloin hevonen oppii myös yleistämään, eli satulahuopa – muovipussi – pressu – satula –ratsastaja. Jos johonkin näistä vaiheista on liittynyt hevoselle kokemus, että pakeneminen on kannattavaa, se luultavasti tulee sitä jossakin vaiheessa myös kokeilemaan uudelleen.

Hevonen voi pelästyä myös siksi, että jokin palikka puuttuu matkalta: hevonen ilman varusteita -> satula ja ratsastaja selässä.
Jos hevonen missään kohtaa jännittyy, on kannattavampaa  palata askel taaksepäin, kuin edetä.            

Ratsastajalla on AINA vastuu siitä, miten nopeasti hän etenee ja vastuu myös valmistella hevonen niin, ettei se joudu kokemaan turhaa stressiä ja pelkoa.
(toim. Huom. tämä kielletään jo lähtökohtaisesti eläinsuojelulaissa)

Hevonen voi pelästyä myös satulassa istuvaa ratsastajaa. En tiedä onko tästä tehty tutkimusta, mutta muutaman sadan ratsutetun varsan kokemuksella väitän, että suurimmat todennäköisyyskohdat, jolloin jotain voi mennä pieleen LUE: hevonen pelästyy ovat:

-ensimmäinen liikkuminen satulan kanssa
-ensimmäinen kerta jalka selän ylitse
-ensimmäinen liikkeelle lähtö
-ensimmäinen laukannosto

HUOM! Ihminen voi tahtomattaan omalla toiminnallaan voimistaa pakoreaktiota esim. yrittäessään pysyä kyydissä, jolloin nuori hevonen saa ehkä ensimmäisen kerran eläessään takertuvan ihmisen selkäänsä.

Tästä syystä jokainen vaihe kannattaa valmistella huolella. Jos tässä vaiheessa jonkin menee pieleen, satulan alla on ongelma. Ja vähän myös sen päällä.

Jos mietitään miten korjata jo aiheutunutta vahinkoa, siihen ei yksi tai viisi blogikirjoitusta riitä. Jokainen hevonen on yksilö, mutta ehkä oleellista on kuitenkin ymmärtää, mikä kaikki liittyy kaikkeen ja miten pieniin paloihin asiat voi ja kannattaa jakaa.

Pelkäävän hevosen kouluttaminen ei ole niin monimutkaista, kun kouluttaja muistaa pysyä koko ajan ”siellä paremmalla puolella”, eli välttää pakoreaktion laukeamista. Joka kerta kun hevonen pelästyy jälleen, se pyyhkii palan hyvää opetusta pois. Todennäköisyys, että hevosesta tulee ”luotettava” on yhtä suuri, kuin että ihminen on muistanut opettaa sille kaiken tarvittavan tiedon.

"Korjauksen ABC"

Muista, että rento hevonen ottaa kontaktia, se on aktiivinen, ei kuitenkaan hermostunut, eikä kiihtynyt. Passiivinen, sulkeutunut hevonen ei ole läsnä, syystä: pelko, kipu tms.

Oli järjestys, metodi mikä tahansa:

* hevonen hyväksyy kaikki käytettävät varusteet, eikä niiden pukeminen tai niiden kanssa liikkuminen aiheuta jännitystä:
- levottomuus seistä paikoillaan, kuopiminen, hännän huiskuttelu, luimiminen, hampaiden narskuttelu, suun aukominen, kuolaimen lonksuttelu jne.

* hevonen hyväksyy ohjastuntuman, osaa myödätä eteen, taakse, molemmille sivuille ja ylös, sekä alas. Osaa nojata vasten jalustinta.

*  ymmärtää yhdenohjapysäytyksen ja tämän lisäksi on opetettu ainakin 3 muuta pysähtymismerkkiä

Seuraavasta satulaanoususta lähtien ihminen on vastuussa etenemisestä ja hevosen tunnustelusta. Mikään hevonen ei pelästy ja köyri yhtäkkiä, ellei se tule pelästytetyksi yhtäkkiä.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Tasapainoa etsimässä osa 2.



Hevosten virheelliset liikeradat, epätasainen asento, eteenpäinpyrkimättömyys tai kuumeneminen ratsailla, saattavat kaikki olla oireita tasapainon puutteesta. Tai ehkä oikeammin huonosta tasapainosta.

Kun tarhassa olevan hevosen asentoa tarkastellaan sen seisoessa ja liikkuessa vapaana omasta tahdostaan, voidaan tehdä havaintoja sen suhteen millaisessa tasapainossa hevonen omasta tahdostaan liikkuu.

Satulasta käsin

Ratsastajan noustessa satulaan hevosen liikkuminen saattaa muuttua. Joissakin tapauksissa ratsastajan kannalta positiivisen suuntaan, mutta tässä bloggauksessa keksityn siihen, mitä negatiivisia vaikutuksia ratsastajalla voi olla.

Jotta ratsastaja ylipäätään voisi vaikuttaa hevosen tasapainoon, hänen tulee ensin hahmottaa, mikä kaikki liittyy mihinkin. Hevosen pään ja kaulan liikkeen rajoittaminen vaikuttaa merkittävästi askellajien laatuun, erityisesti käynnin.
Hevosen luontaiseen liikkumiseen vaikuttaminen joko toistuvalla eteenratsastuksella tai jatkuvalla pidättämisellä vaikuttaa ajan myötä askelpituuteen, tahtiin, elastisuuteen, sekä tasapainoon.

Kun kyseessä on esimerkiksi etupainoinen hevonen, sen kanssa työskennellessä on hyödyllistä hahmottaa, kuinka se käyttää kehoaan esim. liikkeelle lähtiessä. Rodun, rakenteen ja koulutuksen merkityksestä huolimatta, jokaisen hevosen voi opettaa liikkumaan taloudellisesti sen kehoa ajatellen. Etupainoisena liikkuva hevonen rasittaa etujakojaan, lukkiutuu lavoistaan ja rintakehästään, jännittyy kaulastaan ja lopulta etupainoisena liikkuminen ei ainakaan kehitä hevosen keskikehon syviä lihaksia, joita vaaditaan sivuttaisliikkeiden tasapainoiseen suorittamiseen, kokoamiseen ja oikeastaan ihan koko kehon terveenä pysymiseen.

Etupainoisuus tarkoittaa sitä, että hevosen massasta suurin osa on etujalkojen päällä. Sen pään ja kaulan asento saattaa olla varsin korkeakin, mutta siirtäessään painoaan etuosalta takaosalle, hevosen vatsalihasten tulee supistua ja selkälihasten venyä, samaan aikaan se kallistaa lantiotaan enempi kehonsa alle. Hevonen voi siis olla etupainoinen, vaikka sen niska on korkealla.

Jotta ratsastaja voi edullisesti auttaa hevosta korjaamaan tasapainoaan, on luonnollisesti avuksi, mikäli hänen oma kehonsa ja istuntansa on tasapainoinen. Tämän lisäksi huomio kannattaa kohdistaa siihen, miten hevonen seisoo ja kuinka se lähtee liikkeelle. Liikuttaako se ensin jalkojaan vai lähteekö se liikkeelle siirtämällä massaansa.
Mikäli kyseessä on jälkimmäinen, hevosta voi auttaa valmistelemalla sitä liikkeellelähtöön pyytämällä sitä ryhdistämään kehonsa etuosaa. Tässä vaiheessa ei ole merkitystä, missä asennossa sen pää ja kaula ovat, koska uuteen asentoon tottuminen vie alkuun aikaa. Kun hevonen ryhdistää etuosaansa (esim. kohottava ohjasote, joka HUOM! Ei vedä taaksepäin)  sitä alkuun palkitaan myötäämällä ohjilla. Kun hevonen seuraa ohjasotetta kevyesti ja pehmeästi, pyydetään sitä siirtymään käyntiin. Mikäli hevonen säilyttää saman asennon, sitä palkitaan myötäämällä ohjilla. Mikäli ei, hevonen pysäytetään pehmeästi ja pyydetään ryhdistäytymään uudelleen ja  siirtyminen toistetaan.

Mikäli harjoitus ei tuota toivottua tulosta,  syynä on useimmiten se, että ratsastaja vetää ohjista taaksepäin, jolloin hevonen reagoi nojaamalla ohjaan ja siirtää painonsa etujalkojen päälle, yhä enemmän. Tai saattaa olla, että hevosen kehon etuosan lihakset ovat niin kiristyneet, että sen ”kurottaminen” ylöspäin on sille käytännössä mahdotonta. Tällöin harjoitusta kannattaa aloittaa joko maastakäsin ilman ratsastajan painoa tai paloitella se yhä pienempiin osiin, jotta jokainen harjoituskerta päättyy onnistumiseen.

Hevosen kehon liikkuvuutta voidaan harjoittaa erilaisilla harjoituksilla, kuten väistöillä, taivutuksilla, käännöksillä, kaarevilla urilla, sekä tietysti askeleiden pituuteen vaikuttamalla.  Näistä lisää jatkossa.


sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Ratsastusurheilun brändääminen – päivityksillä


Viime aikoina keskustelua herättänyt ratsastusurheilun imagon kohotus ei ole edennyt odotusten mukaan. Ja tämä on sitten jotenkin yllättävää?
Jo vuonna 2011 Suomen Ratsastajainliitolle toimittamassani avoimessa kirjeessä moitin yleistä kilparatsastuksen tilaa ja henkeä.
Sponsoreita kuitenkin tarvitaan, kuten myös lajin pariin mieluusti uusia, "varakkaita" perheitä jälkikasvuineen. Hehän täysihoitotallit, valmentajat, kilpailut ym. kustantavat.

Pikkupiirien ”oikeiden hevosihmisten” pyörittämään lajiin on vaikea tulla ulkopuolelta mukaan.  Sen sijaan, että ratsastusurheilu tarvitsisi suurta uudelleenbrändäystä,  se tarvitsee pitkän linjan osaajien laskeutumista norsunluutorneistaan, hyväksymään muuttuneen maailman ja ottamaan joskus, edes pieneksi hetkeksi huomioon sen, että joku muukin voi tietää asioita ja olla ajanhermolla.

Kahtiajako ammattilaisten ja ”ammattilaisten” välillä on naurettava kuilu, jota ylläpidetään elitistisyydellä ja täysin vanhanaikaisilla uskomuksilla, kuten :”suoritushevonen ei ole mikään tädinkuljetin” ja ”narunpyörittäjät ei kyllä saa suoritushevosta koulutettua” tai ”ei sen väliä, vaikka tämä hevonen puree ja pukittaa, se on onnellinen, koska se suorittaa”. ”Hevosta ei tarvitse tarhata, kun sitä treenataan” ”Tätä hevosta ei voi laittaa laumaan, koska se menee rikki” Ja sokerina pohjalla: ”Tämä on niin ja niin kallis hevonen ja jos sille jotain sattuu, menee koko kisakausi pilalle.” Mitä?  Eli edelleen, kaiken tiedon ja taidon jälkeen, hevonen on kuin fillari, vähät sen lajityypillistä tarpeista,  jos ammattilainen kerran tietää paremmin….

Tämän päivän hevosharrastaja ja moni ammattilainen lukee ja seuraa hevosten hyvinvointitutkimusta ja kansainvälisiä tuulia.  Moni heistä ymmärtää niin oppimisen lainalaisuudet, kuten fysiikanlakeihin perustuvaa  biomekaniikkaa ja kehonhallintaa. He eivät ehkä halua kilparadoille esiintymään hevosensa kustannuksella, eivätkä ehkä nauti istumisesta kisakatsomossa, jossa esiintyy vuodesta toiseen samanlaista ratsastusta ja hevostenkäsittelyä.

Keskustelu hevosten hyvinvoinnista on käynnistynyt hevosten vuoksi, ei ketään yksittäistä tahoa vastaan. Hevosen hyvinvoinnin parantaminen ei voi olla keneltäkään pois. Päinvastoin.

Ratsastusurheilun facelift voisi alkaa siitä, että annettaisiin uusien tuulien puhaltaa, edes hetkeksi. Ei kaikki vanha ole huonoa, mutta ei ole kaikki uusikaan.  Hevosten hyvinvoinnin ja eläinsuojelunäkemysten nostaminen yhä enemmän näkyville ei ainakaan huononna hevosurheilun mainetta. Puhumattakaan eettistä tarkastelua kestävistä koulutus- ja käsittelymenetelmistä.

päivitys 24.11.2013

Edellämainitun lisäksi on jossain vaiheessa matkaa tainnut unohtua, kenelle kilpailuita järjestetään. Jos ne ovat vain hevosihmisille, on turha odottaa sponsoreiden hyökyvän mainostamaan ja tukemaan lajia, jossa kuppikuntaisuus on itsetarkoitus.
Me hevosihmiset itse olemme pilanneet mahdollisuutemme, koska emme ole aidosti nähneet, miten joku muu voisi olla kiinnostunut lajistamme ja kuinka me voisimme siitä hyötyä. Ohessa kolme parannusehdotusta:

Suurimmissa asutuskeskuksissa järjestettävät kilpailut saavat (koulu, este, kenttä, valjakko) näkyvyyttä paikallislehdissä, ammattitaitoinen kuuluttaja paikalle, buffat poppareineen ja ponitalutusta lapsille. Tämä on todella vaativaa järjestävälle taholle, mutta mikäli ratsastuskilpailut olisivat kuten viikonlopun lätkämatsit, sinne vyöryisi ihan tavallisia ihmisiä viettämään aikaa ja nauttimaan sekä upeasta urheilulajista, että jännityksestä, jota esim. raviurheilu tarjoaa viikottain.

Niin kilpailuissa, kuin televisioitavissa tapahtumissa selostajan tehtävänä on toimia tulkkina katsojalle. "Nyt putosi puomi, ja siitä tulee 4 virhepistettä!" Ei ole mikänä selostus, vaan toteamus. Puusilmäkin näkee, että puomi putoaa. Sen sijaan hetkessä elävä selostaja voi spekuloida ja luoda ajantasaista tunnelmaa, jopa kouluratsastukseen, joka muuten lajia tuntemattoman silmissä on kuin seuraisi maalin kuivumista. Kuinka voi olla mahdollista, että tuhansia vuosia vanha arvokas, aatelinen ja taiteellinen laji on muuttunut tylsäksi? Ja kenen vika se on? Nyt rip ja rap innostamaan katsojia jännittämään kuka saa parhaimmat prosentit ja miksi.

Norsunluutornista laskeutuminen. Hevosurheilu työllistää välillisestikin valtaisan määrän ihmisiä, joista jokaisen panos on tärkeä. Työllisyyden kustantavat ratsastuskouluoppilaiden vanhemmat ja täysihoitotallien asiakkaat.
 "Mitään tietämättömät" tädit ja sedät pyörittävät niin ratsastuskouluja, kuin täysihoitotalleja, maksavat jäsenmaksunsa, valmennuksensa ja jälkikasvun harrastuksen. Vanha sanonta kuluu, kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Siinä vaiheessa, kun nykyiset päättäjät, valmentajat ja muut aktiivitoimijat saapuvat 2000-luvulle ja myöntävät, että ilman amatöörejä ja harrastajia ei ole mitään, saa maamme ratsastusurheilu viimein mahdollisuuden.

jk. Meillä on ja on ollut taitavia ratsastajia ja hienoja hevosia. Kaikki karkaavat pilvien lailla kaukomaille, koska muualla on aina paremmin. Ulkomailla on enempi kisoja, paremmat valmentajat ja hyvät olosuhteet treenata. Mutta onko se halvempaa ja saako sitä kautta lajin tarvitsemaa näkyvyyttä?
Verkostoituminen ja yhteistyö on avainasemassa.  Meillä löytyy useita ratsastuskeskuksia loistavine puitteineen, jossa mahdollisesti puolet pontentiaalisesta käyttöajasta tilat seisovat käyttämättä. Se ei ota, jos ei annakaan,  että virheämmän ruohon perään lähdön sijaan, voisi kotimaassamme löytyä myös erinomaisia valmentautumispaikkoja, jos ulkomaille lähteminen ei olisi yhä vaan helpompaa.




torstai 11. huhtikuuta 2013

Ratsastajan vastuu

Parin viikon takainen bloggaus käsitteli valmentajan merkitystä, joten siitä jouhevasti päästään aasinsiltana ratsastajaan ja hänen vastuuseensa. Ihan ensi alkuun, on todettava, että juridisesti vastuussa hevosesta on aina sen omistaja, ellei tätä vaaranvastuuta ole erillisellä sopimuksella (esim. leasing) siirretty ratsastajalle.
Tässä yhteydessä vastuulla tarkoitan vastuuta hevosen oppimisesta, kokemuksesta ja sen kehittymisestä ratsuhevosen tehtäviin. Kaiketi se on koko ratsastuksen perimmäinen ajatus?

Jos lähestytään asiaa siitä näkökulmasta, että kyseessä ei ole mikään sisäänratsastusvaihe, vaan hevonen, jonka perustaitoja on tarkoituksena ylläpitää tai hieman kehittää. Valitseeko ratsastaja itsenäisen työskentelyn oman fiiliksen mukaan, välillä ehkä maastossa tukkaputkella painellen, vai olisiko johdonmukaisesta valmentautumisesta hyötyä. Kenties ratsuttajan toimesta hevosen läpiratsastusta ajoittain?

Tämä konsepti kuulostaa muuten oikein hyvälle, mutta yksi palikka taitaa unohtua? Se hevonen.

Nimittäin fillaria voi lainata ja autoakin, se ei vedä hernettä nenään, jos käsittely muuttuu. Ratsastus sen sijaan on hyvinkin henkilökohtaista hevoselle. Istummehan me hevosen selän päällä, raajat sen herkkiä kylkiä pitkin ja pitelemme kiinni naruista, jotka päätyvät sen suussa olevaan metalliin tai kuonon päällä olevaan nahkahihnaan. Tästä asemasta katsottuna on suuri kunnia ja luottamuksen osoitus, että tämä on ylipäätään mahdollista. Kuinka sitten voi olla mahdollista, että välillä niistä naruista nyitään ja herkkiä kylkiä potkitaan tai piiskalla lyödään, naputellaan.
Tai että kontrollin vuoksi hevosen pää joko vedetään tai muutoin manipuloidaan niin alas, ettei se näe eteensä. Ja sitten kaiken kukkuraksi tälle kaikelle on selitys, hevonen tarvitsee tätä. Miksi?????

Kun valmentajan merkitys on ikäänkuin selvä, niin ratsastajan merkitys korostuu hevosen puolestapuhujana. Millaisen valmentajan hän valitsee, alkaen nyt vaikkapa siitä, että perustuuko valmennus ja hevosen treenaminen rankaisukeskeisyyteen vaiko palkitsemiseen? Ymmärtääkö ratsastaja saati valmentaja, miten hevonen oppii? Ikäväkseni joudun toteamaan, että paljon puhetta - vähän tekoja pitää tässäkin asiassa paikkaansa. Se, mikä puhekielessä kuulostaa oikein hyvälle ei ainakaan hevosen näkökulmasta aina ole lempeää, loogista ja motivoivaa.

Seuraavan kerran kun kiipeät satulaan esim. valmennustunnilla, kysy itseltäsi, onko kaikki kuri, rajojen asettaminen tarpeen ja jos on, teetkö ne hevosesi, itsesi vaiko valmentajan vuoksi.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

CR, pilates, NLP ja KVP ja mitä kaikkea niitä onkaan…


Metodien viidakossa kahlaaminen ei aina hymyilytä ja kokemattomalle hevosihmiselle näiden avautuminen voi kestää pitkän tovin.

Aloitin joogaamisen ala-asteikäisenä ja olen pitänyt sillä kehoni ja mieleni liikkuvana yli kolmekymmentä vuotta. Sitten tuli elämääni ensimmäinen Energiahoitaja ja joogi. Se oli uskomatonta, millaisen flown löysin delfiinimeditaatiossa ja kuinka suorastaan maagista joogaminen hänen ryhmässään oli. Samoihin aikoihin kävin Centered riding-kursseja, ja huomasin,  että mielikuvien kautta haettavat kehon asentojen muutokset tulivat kuin itsestään, minulle niillä oli vaan eri nimi.

Kului muutama vuosi ja  löysin pilateksen. Alkuun ehkä hieman sisäänpäin hymyillen lähestyin kehotietoisuutta ja sen hallintaa viereisestä näkökulmasta, olinhan joogannut pitkään. Mutta ei, hengityksen harjoittelu pääosassa, ensimmäisen kurssin jälkeen yhdistin harjoittelussani joogan ja pilateksen ja kun ymppäsin siihen lisää kehotietoisia harjoitteita, vähän vatsatanssia ja salsaa aloin päästä jyvälle. Mutta edelleen jotain ikään kuin puuttui tai oli haussa.
Sitten se tuli- salama kirkkaalta taivaalta. NLP.  Työkalu, jolla omia ajatuksia ja tunteita pystyy tarkastelemaan ja mikä tärkeintä, niihin pystyy myös vaikuttamaan.

Ensimmäinen NLP-valmennus meni suunnilleen näin:

”Istun kauniilla hiekkarannalla katsomassa auringonlaskua. Minusta tuntuu siltä, että kaikki on mahdollista. Mikään ei ole esteenä unelmieni toteuttamiselle, paitsi minä itse. Mitä minä sitten pelkään? Epäonnistumista, sosiaalista painetta, ystävien hylkäämistä, rahan menettämistä? Mutta itseäni, rehellisyyttäni ja intohimoani en menetä, vaikka menettäisin kaiken muun. Miksi siis pelkään yrittää. Miksi pelkään onnistua? Kaikki on mahdollista!”

Nyt kun muistelen ensimmäistä cr-tuntia yli vuosikymmen sitten, huomaan linkityksiä sinne ja tänne. Ihan samaa sanoi joogaopettajani myös: ” Ei ole mitään rajoja, jos teet asioita sydämelläsi, etkä voi silloin tehdä väärin” ja hän sanoi myös: ”epäonnistuminen ei ole loppu, se on yksi välivaihe, joka antaa sinulle uskomattoman kokemuksen tehdä sama asia uudelleen, entistä paremmin”.

Sen sijaan, että tarkastelisimme erilaisia mahdollisuuksia ulkoapäin, voi olla hyödyllisempää joskus vaan rohkeasti heittäytyä kokeilemaan, vaikkei siitä mitään hyötyä olisikaan. Harvemmin myöskään haittaa.

Luonnollinen ja luonnoton hevostaito

Luonnollinen hevostaito -lh - NH löi Suomessa läpi jo 90-luvulla. Siihen aikaan osaajia ja "osaajia" oli harvakseltaan. 2000-luvun taitteessa lh-ihmiset alkoivat lisääntyä, kuin sieniä sateella alkoi ilmestyä kouluttajia, ohjaajia ja erilaisia osaajia. 
Maassamme on järjestetty erilaisia koulutuskokonaisuuksia (mm. allekirjoittaneen Hevostaitokoulu lanseerattiin vuonna 2006) ja yhdistyksiä tämän asian ympärille. Kaikki vie hevosten hyvinvointia eteenpäin, parantaa hevosen ja ihmisen välistä kommunikaatiota ja turvallisuutta. Mikä tässä kuviossa sitten on vialla? Miksei lh ole jokapäiväisessä elämässä hevostalleilla? Miksi kouluttajat vetävät tiukkoja linjanvetoja ja yhä uusia yhdistyksiä tarvitaan, kuten myös uusia kouluttajien kouluttajia. Onko tämän kaiken takana eräänlainen salaliitto kaikkia muita hevosihmisiä vastaan?

Ihan alkuun täytyy varmastikin avata termiä lh. Tässä muutamia selityksiä lähteineen:

"Luonnollinen hevostaito on hevosten kouluttamis- ja käsittelykonsepti. Sen tavoite on kommunikoida hevosen "ehdoilla" eli tavoilla, jotka hevonen vaistomaisesti ymmärtää. Luonnolliseen hevostaitoon kuuluu tärkeänä osana kehonkielenkäyttäminen." 
Wikipedia.fi


"Luonnollinen hevostaito perustuu hevosen luonnolliseen käyttäytymiseen. Yleisimmin luonnollisesta hevostaidosta puhuttaessa tarkoitetaan hevosen koulutus- ja käsittelymenetelmää, jonka hallitseminen edellyttää hevosen ruumiinkielen, reaktioiden ja vaistotoimintojen ymmärtämistä. Hevonen reagoi vaistomaisesti oikein toimiessaan yhdessä luonnollisen hevostaidon hallitsevan henkilön kanssa." 
lauramuhonen.fi

"Luonnollinen hevostaito (lh) eli natural horsemanship (nh) on pehmeä ja hevosta kunnioittava työskentelytapa. Pehmeys ei kuitenkaan tarkoita epäselvyyttä. Kunnioittaminen perustuu vahvaan tietoon ja käytännön kokemukseen hevosen lajinmukaisista fyysisistä ja psyykkisistä tarpeista." 
Päivin talli, paivintalli.net

Menetelmän tarjoamat hyödyt
Käytännössä lh on enimmäkseen maastatyöskentelyä ja monikaan lh-palveluita tarjoava ei tarjoa ratsastus tai ratsutuspalveluita.  Maastatyöskentely koostuu monesta eri osa-alueesta, kuten talutusharjoituksista, siedätysharjoituksista, erilaisista myötäämisharjoituksista ja tämän lisäksi kehonkielen opiskelusta. 
Nämä edellämainitut harjoitukset kuuluvat käsitykseni mukaan ihan kaikkeen hevosten opettamiseen, eli sen myötä lh ei tarjoa mitään ihmeellistä ja uutta. Mitä se sitten tarjoaa?  Konkreettisia työkaluja hallita ja kontrolloida hevosta. Kontrolli lisää turvallisuutta ja ennakoitavuutta. Erilaisten siedätysharjoitusten myötä hevosen mukavuusalue laajenee ja sen pakoreaktion kynnys nousee. Jos ja kun opetus tapahtuu niin, että kukin hevonen huomioidaan yksilönä ollaan melko turvallisilla vesillä. Sitten kun työkaluja käytetään hevosen painostamiseen ja uhkailuun tilanne on kokonaan toinen.

Menetelmän riskit

Puhuttaessa kunnioituksesta ja johtajuudesta sisällytetään konseptiin riski ihmisen syyllistämisestä hänen oman persoonaansa kohtaan. Kun ihminen on olemassaan esim. kohtelias ja hänen on kenties vaikea asettaa rajoja, lh saattaa edellyttää sitä, että ihminen toistuvasti joutuu pois omalta mukavuusalueeltaan teeskennellessään hevosen edessä jotakin muuta mitä hän on. 
Toisaalta, lh tarjoaa mahtavat resurssit vaikuttaa suoraan hevosen käytökseen ja sen myötä myös mahdollisuuden sammuttaa erilaisia oireita, joiden takana oleva syy jää tutkimatta ja korjaamatta. Tästä erimerkkinä erilaiset kipu- ja stressitilat. 
Yksi konkreettisimmista riskeistä liittyy siedättämiseen tai oikeammin säkittämiseen, jossa hevonen altistetaan pelon aiheuttajalle niin pitkäksi aikaa, kunnes se ei käyttäydy pelkäävän hevosen tavoin. Tämä aiheuttaa hevoselle paljon stressiä ja pahimmillaan lisää pelkoa pelonaiheuttajaa kohtaan. 
Oikein tehtynä siedätys ei näytä raflaavalta, koska hevosta ei altisteta siinä määrin, että se kokisi tarvetta paeta.
Lh siis tarjoaa loistavia työkaluja näyttäviin koulutustilanteisiin, joissa yleisö pidättää hengitystään, kerta toisensa jälkeen.
Hevosen ehdoilla

Pääosin lh:ta markkinoidaan hevosystävällisenä ja hevosta kunnioittavana tapana. Kuinka se hevosen ehto tai hevosen valinta sitten huomioidaan ja kuka on pätevä arvioimaan, miten hevonen valitsisi?

Kun katsotaan lh-koulutustilannetta on hyvä laittaa vaikkapa tulpat korviin ja jättää verbaalinen info alkuun kuuntelematta, jotta katsoja voisi tehdä havaintoja ilman valmista tulkintaa. Ristiriita tässä helposti syntyy siinä, että kouluttaja saattaa sanoa: "nyt se on rento ja rauhallinen" vaikka se, mitä hevonen ilmentää on ehkä pelko liikkua, koska se TIETÄÄ mitä siitä mahdollisesti seuraa. Tai että kouluttaja sanoo:"katso, se ei pelkää enää" vaikka hevonen on muutamien toistojen jälkeen OPPINUT, että pakeneminen ei auta. 

Se, että kouluttaja ei näytä aggressiiviselta tai suurieleiseltä, ei takaa hevosystävällistä kohtelua tai koulutusta.

90-luvulta lähtien hevosia kouluttaneena ja lh:ta tutkineena olen tullut siihen tulokseen, että hevosen valinta on usein jotain ihan muuta, millaiseksi me ihmiset sen miellämme. Hevosen lajityypilliset tarpeet huomioonottava koulutus ei vaadi ympärilleen sädekehää tai monimutkaisia menetelmiä, joiden perusteita pitkänlinjan lh-ammattilainenkaan ei osaa selittää (tai edes ymmärrä). 

Naruriimu tai pyöröaitaus itsessään ei ole vielä lh:ta, eikä hyvään hevosenkäsittelyyn tai kouluttamiseen tarvita lh:ta. Hevonen oppii joka päivä ja joka hetki ja erilaisia menetelmiä tätä oppimista tukemaan on useita. 

Halatkaa hevosianne ja antakaa niille nameja, vaikka joskus väärässä paikassa ja ilman syytä.