Joulurauhaa, myös hevoselle

Joulun aikaan ihmiset hiljentyvät ja rauhoittuvat. Toivotamme toinen toisillemme Joulurauhaa, mutta tarkoitammeko sitä todella? Ennen vanhaan eläimiä kunnioitettiin myös erityisesti jouluna ja siitä jäänteenä koristellaan hevostalleja havuilla, viedään hevosille nimikoituja pipareita ja käydään perinteisellä jouluratsastuksella. Rekiajeluista puhumattakaan.
Jos voisimme sisäistää rauhan ja rentouden merkityksen ja vielä omaisimme halua soveltaa sitä ihan jokapäiväiseen elämäämme, moni asia oli paljon helpompaa.

Tällä hetkellä on meille ihmisille tarjolla erilaisia retriittejä ja henkisiä valmennuksia. Tämän päivän kiireinen ihminen varmasti hyötyy meditaatiosta tai rentouttavasta kokemuksesta muutoinkin.
Eikö hevonen, joka on palvellut ihmistä jo pitkään ja suurella todennäköisyydellä vasten tahtoaan, ansaitsisi myös pienen palan tätä ajan hetkeen kuuluvaa rauhoittumista?

Kenties seuraavan kerran hevosesi luokse mennessäsi voisit pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan ja tunnustelemaan, mitä hevosesi kaipaa eniten ja onko se innostuksen sijaan stressaantunut tai kuumeneeko maastolenkillä sinun kiusaksesi vai on kyse jostain ihan muusta? Vaikkapa siitä, että se on oppinut, että ihmisen kanssa työskentely ei ole rentouttavaa ja rauhoittavaa. Haluaisitko sinä elää sellaisessa suhteessa?
Hyvää ja Rauhallista Joulua! Halatkaa hevosianne ja antakaa niiden olla hevosia

Asuuko tallissasi kesymuttavillikilpahevonen?

Eläinten hyvinvoinnista on ollut keskustelua jo vuosien ajan. Ensimmäinen shokki suurelle yleisölle tuli luvattomasti kuvatuista sikala- ja turkistarhavideoista. Eläinten omistajat/tuottajat perustelivat olosuhteita  ja eläinten käyttäytymistä sillä, että tavisihminen on niin vieraantunut luonnosta, ettei ymmärrä, millaista tuotantoeläimen elämä on.

Viimeisen vuoden ajan keskustelu hevosten hyvinvoinnin suhteen on puhuttanut tai oikeastaan herättänyt sekä keskustelua, että puolustuspuheita ja samalla linjalla jatketaan. Harrastehevoset ovat ihan eri laji kuin kisahevoset ja ihminen joka vaikkapa arvostelee kisahevosen stereotyyppistä käyttäytymistä on vaan niin syvällä omassa lintukodossaan, ettei voi mitenkään käsittää, että se on ihan normaalia.

On mielenkiintoista, että lainsäätäjät ja eri osa-alueiden valvojat kykenevät asettamaan ja valvomaan rajoja monella muulla osa-alueella, mutta eläinten hyvinvoinnin määrittely on todella hankalaa. Ensinnäkin väkivaltainen kohtelu: niin pitkään kun veri ei valu ja hevonen ei uikuta kivusta on ihan mielipideasia, onko kyseessä väkivalta vaiko aiheellinen rajojen asettaminen, tahi peräti hevosen lajityypillinen tarve ottaa yhteen ihmisen kanssa. Mitä tulee liialliseen rasittamiseen tai hevosen stressaamiseen, lajityypillisten tarpeiden toteutumisen rajoittaminen, sama juttu.

 Kun asiassa puhuu raha ja meriitit, yhtäkkiä on todettava, että planeetalla elääkin ihan uusi eläinlaji, kesymuttavillikilpahevonen.  Tämä onkin sinällään mielenkiintoinen jalostuksen tulos, että tältä eläimeltä on saatu jalostettua pois mm. pakoreaktio ja hyvin suuri osa lajisisarensa hevosen lajityypillistä tarpeista. Kesymuttavillikilpahevonen nimittäin ei tarvitse tarhaamista, eikä oikeastaan juurikaan edes päivänvaloa. Sille riittää talli ja maneesi, ja pakkopullana se kävelytyskone. Se ei juurikaan tarvitse heinää (joka muuten vaan lihottaa), koska mutaation myötä sen ruoansulatuselimistö on sopeutunut yksinomaan käyttämään ja hyödyntämään erilaisia myslejä ja teollisesti tuotettua hifirehuja. Tätä lajia ei muuten voi, eikä kannata edes kouluttaa, koska se syntyy kantamaan ja tottelemaan ratsastajaansa ja vaikka se välillä *muka hurjannäköisesti* saattaa protestoida, se johtuu vain sen perimästä, jota ei vielä ole haluttu jalostaa pois.

Kesymuttavillikilpahevonen on siten lainsäätäjien ja valvojien ulottumattomissa, koska se ei oikeastaan ole enää hevonen.
Ongelma on siis ratkaistu?

Kohti vastavirtaa mars!

Ensitutustuminen hevostaitoon tpaahtui 90-luvulla, jolloin sitä pidettiin outona ja varsin erikoisena. Maamme pitkänlinjan hevososaajat lähinnä naureskelivat narunpyörittäjille, puhumattakaan kotipahlleen pihattoja rakentavista ihmisistä. Ja sitten, sitten tulikin kengättömyys ja vapaa heinäruokinta. Ai kamalaa!!! Kaikki hevoset menevät aivan tärviölle näiden kukkahattujen ja muiden aivottomien käsissä.

Seuraavaksi hevosmaailmaan rantautui klassinen ratsastus, kehonkielen käyttäminen ja rungottomat satulat, sekä NE heppalenkkarit. Jälleen maailmankirjat menivät sekaisin. Jokainen omasta mielestään lähemmäs tietoisuutta, hevosystävällisyyttä ja luonnonmukaisuutta matkaava on taatusti joutunut törmäämään niin ennakkoluuloihin kuin suoranaiseen vastustukseen.

Nyt elämme vuoden 2012 viimeisiä viikkoja, mikä on muuttunut? Ei oikeastaan mikään muu, kuin meidän ns. hörhöjen määrä on lisääntynyt, mutta yhtä lailla meitä pidetään puskailijoina ja mitään tietämättöminä. Johtuuko tämä vuosikymmenestä toiseen jatkuva vastustus siitä, että ihmisten on kovin vaikea hyväsyä mitään erilaista? Nimittäin ulkomailta on tullut kymmenittäin, ellei sadottain klassisia opettajia maahamme ja mikä nämä opettajat sitten jakaa ratsastajien keskuudessa, ehkä se, että mitä tutummalta hänen työskentelynsä silmissämme näyttää, sitä helpompi sitä on myös omaksua ja hyväksyä.

Lähes tulkoon rasistinen ilmapiiri on vaikuttanut jo aivan liian pitkään. Olisiko korkea aika nostaa kissa pöydälle ja antaa ihmisten harjoittaa niin harrastustaan kuin ammattiaankin omien arvojensa mukaisesti, samalla sallien sen, että kehitystä tapahtuu, haluttiin sitä sitten tahi ei?

On mielenkiintoista, että samaan aikaan, kun esimerkiksi eläinlääketiede kehittyy ja yhä enemmän vaihtoehtoisia hoitomuotoja tulee tarjolle tai kun eläinten käyttäytymistiede osoittaa vanhat uskomukset höpöhöpöksi, on tiettyjä asioita, jotka eivät tunnu edelleenkään muuttuvan.

Tässä vinkki tulevalle, toivottavasti hyväksyvämmälle ilmapiirille:
Seuraavan kerran, kun mieleesi putkahtaa hämmennys niistä kummallisista heppalenkkareista tai pinkistä satulantekeleestä voisit vaikka vilpittömästi kysyä, mitä eroa niillä on vanhoihin totuttuihin varusteisiin, jottei tarvitsisi arvailla. Tai kun näet jonkun ratsastavan kuolaimettomilla suitsilla, jos se herättää sinussa närkästystä tai naureskelua, voisit miettiä miksi? Onko oma epävarmuutesi esteenä omalle kehityksellesi ja avoimuudellesi?

Lisääkö tieto tuskaa vai vähentääkö se ymmärrystä?

Olen viimeisten viikkojen aikana keskustellut useiden pitkän linjan hevosihmisten kanssa tämän päivän ongelmista, jotka hevosmaailmassa jyllääväät. Tämä on sinällään erittäin hämmentävää, koska tänä päivänä hevosista tiedetään enemmän kuin koskaan ennen ja hevosten asiat ovat varmasti paremmin kuin ennen. Onko menneiden aikojen ihannointi kiinni siitä, että silloin ei yksinkertaisesti tiedetty kaikkea sitä mitä tänä päivänä tiedetään? Vai voisiko olla niin päin, että lisääntyneen tiedon myötä se perusta lukea ja katsoa hevosta uupuu kokonaan?

Otetaan vaikka esimerkiksi hevosten ruokinta. Kun 70-80-lukujen taitteessa sain ensimmäisen oman hoitohevoseni, oli sen ruokinta hyvin yksinkertaista: heinää, suolaa, kauraa, lesettä ja vähän kivennäisiä. Laidunaika alkoi varhain ja päättyi lumien tullessa maahan. En muista KOSKAAN nähneeni tai kuulleeni vatsavaivaisista hevosista ennen tyyliin 2000-lukua. Monia muita vaivoja hiertymistä kipeytyneisiin jalkoihin sen sijaan riitti.

Pohdinnan arvoista onkin se, että johtuvat nykyhevosten ongelma - erityisesti vatsavaivat- niille sopimattomasta ruokinnasta, käytöstä vaiko siitä, että hevosia on vain niin paljon enemmän kuin aiemmin, että ongelmat myös tulevat esiin.

Toisekseen, hevosen ruokinta ja hyvinvoinnista huolehtiminen ei ole mitään rakettitiedettä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan hevonen kyllä kertoo kaiken tarpeellisen. Lihava hevonen tarvitsee enemmän liikuntaa ja vähemmän energiaa. Laiha hevonen taasen lisää ruokaa.
Missä vaiheessa tämä homma on lähtenyt menemään pieleen? Siinä kun tutkimuslaitteistot ja -keinot ovat lisääntyneet vaiko siinä vaiheessa, kun ihminen on vieraantunut eläimestä ja luonnosta ja hyvinvoinnin perustana on kaikenmaailman analyysit ja laskurit?

Osaatko ilmaista viestisi oikein - ymmärrettävästi tai hyväksyttävästi?

Keskustelu hevosten hyvinvoinnista jatkuu ja hyvä niin. Ainoa huono puoli tässä keskustelussa liittyy siihen, että käytännössä jokaista arvostelijaa arvostellaan siitä tavasta, miten hän mielipiteensä ilmaisee. Ikäänkuin se oli juuri ratkaiseva pointti.

Omasta mielestäni on aivan yhdentekevää, pitääkö joku minusta ihmisenä tai siitä, miten mielipiteeni ilmaisen. Ainoa toiveeni on se, että kaikki me hevosten parissa työskentelevät olisimme samalla puolella. Hevosen puolella.

Täältä lintukodosta katsoen tilanne on tämä: Eletään 80-90 -lukua ja kaikki kotimaiset todelliset urheilutoivomme ovat liittyneet talveen (lue: hiiihto, jääkiekko ja mäkihyppy) Tiedämme hyvin, että "pahat pojat ja ehkä tytötkin" Suuressa maailmassa käyttävät menestykseensä keinoja, jotka eivät päivänvaloa kestä. Mutta ME suomalaiset emme käytä....eipä... eipä...nyt kun eletään 2000-lukua, moni urheilufani on joutunut pettymään kuulleessaan, että hänenkin suuri idolinsa oli "yksi douppaajista".

Hevosurheilussa doping ei ole hevoselle varmaankaan sen suurin ja todennäköisin uhka. Suurin uhka on ratsastaja/valmentaja/ratsuttaja itse. Ihminen ylipäätään. Mitä korkeammalle tähdätään ja mitä suuremmat ovat paineet, sitä suurempi on kiusaus tehdä joko kompromisseja tai ylipäätään vaan päättää, ettei hevosella ole niin väliä. Jokainen turha treenikerta on turha ja kuluttaa hevosta tai ainakin aikaa. Neuvon kysyminen on syvältä, koska huipulla kaikki tietävät jo kaiken.

HESY ry:n tiedotteessa peräänkuulutin asennemuutosta. Ja niin teen edelleen: käsi ylös jokainen joka ratsastaa tai ajaa hevosella! Käsi ylös jokainen, joka rakastaa hevosta tai edes pitää hevosesta. Käsi ylös jokainen, joka ei tarkoituksella, tietoisesti halua vahingoittaa hevosta!

Missä siis on ongelma? Ongelman myöntämisessä vaiko siinä, että luottamus ja kunnioitus (SE, jonka hevonen ansaitsi osakseen) suuntautuu pienen pieneen yhteisölliseen piiriin, jonka seurauksena kaikki tietävät, että ongelmia on, mutta kukaan ei sano sitä ääneen. Ainakaan virallisesti.

Viimeisen viikon aikana olen saanut useita kehotuksia esittää jotakin parannusehdotuksia sen sijaan, että ratsastusmaailma saa pelkkää kritiikkiä osakseen. Tässä tulee:

Nykytietämys hevosesta auttaa meitä jokaista ymmärtämään yhä paremmin hevosta eläinlajina. Ilman sarvia ja hampaita. Sen sijaan, että annamme vanhojen uskomusten estää meitä kehittymästä hevostenkäsittelijoinä, - ratsastajina,- kouluttajina tai harrastajina, voisimme ehkä uskalta myöntää ongelman ja päättää puuttua siihen. Mikäli jo opituista ja vanhoista totutuista menetelmistä luopuminen koetaan uhkana, voisi asiaa ehkä lähestyä siitä näkökulmasta, joka esitetään mm. FEI:n sloganina:
"Happy athletic" ja tähän voisi vielä lisätä, että onnellinen hevonen kaipaa satulaansa "Happy riderin"....

Seuraavan ongelmatilanteen tullessa eteen voisi miettiä hetken, mistä se johtuu eikä sitä, miten tämän voi piilottaa. Loppuviimeksi se hyödyttää sekä ratsastajia että hevosia.

Kukkahattutäti, kettutyttö tai muuten vaan tyhmä

Hesy ry:n toissapäivänä julkaisema tiedote on saanut hevosihmiset jälleen takajaloilleen. Keskustelu pyörii pääosin kahden teeman ympärillä: ovatko tiedotteen allekirjoittaneet päteviä arvioimaan hevosen hyvinvointia ja mikä on heidän motiivinsa?

On mielenkiintoista huomata kuinka muuten ihan fiksuista ihmisistä tulee epäluuloisia ja muita ihmisiä aliarvioivia sen sijaan, että asiasta kyettäisiin keskustelemaan ilman sarvia ja hampaita. Jos kyseessä olisi vaikkapa humalassa ajaminen, ei kovinkaan moni ryhtyisi puolustelemaan oikeutusta moiselle kriminalisoidulle teolle. Mutta nyt kun kyseessä on tunteita ja intohimoa herättävä eläin, aihe herättää suuria tunteita ja puolustusreaktion.

Ehkä Suomi tosiaan on kuitenkin niin pieni maa ja hevospiirit niin pieniä, suoranaiseen henkilöpalvontaan keskittyneet, että minkäänlaista kritiikkiä ei saa KUKAAN antaa. Maastamme ei luultavasti löydy ihmistä, joka olisi pätevä arvioimaan esimerkiksi sitä, sattuuko hevosta raipalla lyöminen. Jotta asenteita voitaisiin muuttaa, täytyy tätäkin asiaa varmasti tutkia? Tarvitaan siis tieteellistä pohjaa sille, että jokin asia voidaan todeta hyödyttömäksi tai suorastaan vahingolliseksi.

Jo 70-luvulla saadessani ensimmäiset hevosystäväni, tallinpitäjä korosti, ettei tallissa saa koskaan juosta tai huutaa. Ja hevosia ei saa koskaan lyödä, koska ne ovat ystäviä. Hänen kasvattinsa eivät kyllä tallia maailmankartalle juosseet, lieneekö syynä pakottamisen puute vai muuten vain yleinen ystävällisyys ja hevosille lässyttäminen.

Tänä päivänä nettikeskustelupalstat ovat täynnään hevosongelmia ja niiden ratkaisuja. Pääosin ensimmäiset 10-20 neuvoa liittyvät paineen lisäämiseen, hevosen kurittamiseen ja pakottamiseen. Mihin ihmeeseen on jäänyt ymmärrys siitä, että hevosta pitää opettaa? Sitä pitää kouluttaa johdonmukaisesti siihen tehtävään, johon sitä aiotaan käyttää. Ikäänkuin hevonen olisi ihmisen vastustaja ja lähtökohtaisesti laiska, tottelematon ja kuriton. Kertooko tämä sitten väärään suuntaan kääntyneestä hevosjalostuksesta vaiko ihmisistä, jotka hevosten parissa harrastavat ja työskentelevät...

Hevonen on suuri ja voimakas eläin. Väkivaltaan liittyvissä keskusteluissa tuodaan useimmiten esiin se kortti, että kuriton hevonen on vaarallinen ja suojellakseen itseään ihminen joutuu joskus lyömään hevosta. Minä uskon, että tämä asenne kertoo hevoskulttuuristamme surullista tarinaa, jossa ihmiset eivät aidosti ymmärrä millaisen eläimen kanssa he ovat tekemisissä. Ja jos arjessa selviytyminen on todellakin niin haastavaa, kannattaisi ehkä miettiä,  mitä muita vaihtoehtoja on olemassa.
Tottelemattoman hevosen kohdalla rankaisu on laastaria vuotavalle haavalle. Hevosella on käytökseensä aina syy ja näiden syiden selvittäminen on pitkässä juoksussa tuloksellisempaa kuin pelkkä käytöksestä rankaisu.

Jotta tämä tärkeä keskustelu voisi olla millään muotoa hedelmällistä, olisi tärkeää tarttua asiaan sellaisena kuin se nykyhetkessä on. Ei kukaan varmasti halua päästää kaikkia Suomen hevosia vapaaksi luontoon tai estää niillä ajamista/ratsastamista. Mutta onko vaihtoehtoja ainoastaan kaksi? Joko niitä käytetään kuten halutaan, tai sitten kielletään hevostenpito kokonaan?

Meillä on maassamme paljon hevososaamista ja taitavia kouluttajia sekä kilparatsastajia. Mitä enemmän hevosen hyvinvointiin kiinnitetään huomiota, sitä paremmin jyvät erottuvat akanoista. Ja hyvinkohdellut hevoset muista hevosista.

Mitä tulee motiiveihin, on ällistyttävää kuvitella, että mitään muita motiiveja keskustelun herättämiseen voisi olla kuin rakkaus hevosiin ja usko, sekä luottamus yhdessä sovittuihin sääntöihin, sekä niiden noudattamiseen. Heitänkin pallon takaisin, mikä on tässä keskustelussa "vastustajien" motiivi ja miksi hevosen hyvinvointikeskustelu herättää aggressiota ja kanssaihmisten dissaamista?

Vaikeilusta voittoon, mikä onkaan se oikea tie?

Valmentaja kehottaa ratsastajaa keskittymään hevosen suoruuteen. Ratsastaja turhautuu, koska hevonen huojuu puolelta toiselle ja välillä se tunkee lapaa ympyrältä sisään ja väliin ulospäin. Ratsastaja turhautuu ja viimein potkaisee hevosta valmentajan ohjeen mukaan. Hevonen väistää pohjetta ja sisäänpäin kaatuminen loppuu. Tilalle tosin tulee uusi ongelma, hevonen ei myötää sisäohjalle. Valmennustunnin jälkeisenä päivänä hevonen tunkee taas lapaa sisäänpäin...

Seuraavana viikonloppuna on uusi valmennus ja uusi valmentaja, joka lähestyy ongelmaa eri näkökulmasta. Hänen mukaansa hevosen kaarteessa sisäänpäin nojaaminen johtuu ratsastajan istunnasta ja hän kehottaakin oppilasta hakeutumaan pilatekseen tai vaikkapa fysioterapiaan, jotta ongelma voitaisiin ratkaista hevoselle reilulla tavalla. Valmennustunti on käytännössä käynnin ratsastelua ja hevosen ohjaamista.

Kolmantena viikonloppuna on taas uusi valmentaja, jolla on aivan erilainen käsitys asiasta. Hänen mielestään hevosen suoruus ei ole lainkaan niin tärkeää, että siihen kannattaisi takertua tässä vaiheessa, koska ratsukolla on hänen mukaansa paljon suurempiakin ongelmia. Valmentaja perustelee mielipiteensä sillä, että hevosen rentous ja eteenpäinpyrkimys menevät suoruuden edelle ja rentouduttuaan hevonen suoristuu ihan itsestään. Tunnilla keskitytään siirtymisiin ja myötäämiseen. Lopputunnista hevonen ei nojaa ohjaan eikä pohkeeseen, vaan kantaa itse itsensä.

Parin viikon ajan ratsastaja keskittyy vain ratsastamaan hevostaan rennoksi ja hyvillä mielin hän palaakin oman tutun valmentajansa tunnille. Ratsastajan ällistykseksi valmentaja kehuu kehumisesta päästyään, kuinka hyvin hevonen on suoristunut ja kuinka hyvin hänen neuvojaan ja ohjeitaan on noudatettu. Ratsastaja hymyilee hiljaa, eikä paljasta valmentajalleen, millä keinoin ongelma ratkesi.

Oikeassa elämässä jokainen näistä valmentajista oli oikeassa ja jokainen neuvo oli oikea. Eihän kukaan opeta mitään sellaista, jonka ei usko toimivan. On vain ja ainoastaan ratsastajan vastuulla valita ne ohjeet ja neuvot, jotka hänelle ja hevoselleen sopivat. Vaatii kuitenkin sekä arvostelukykyä, että taitoa osata valita kaikista neuvoista ne, jotka vievät ratsukkoa oikeaan suuntaan eivätkä ojasta allikkoon.