Keskustelu hevosten hyvinvoinnista jatkuu ja hyvä niin. Ainoa huono puoli tässä keskustelussa liittyy siihen, että käytännössä jokaista arvostelijaa arvostellaan siitä tavasta, miten hän mielipiteensä ilmaisee. Ikäänkuin se oli juuri ratkaiseva pointti.
Omasta mielestäni on aivan yhdentekevää, pitääkö joku minusta ihmisenä tai siitä, miten mielipiteeni ilmaisen. Ainoa toiveeni on se, että kaikki me hevosten parissa työskentelevät olisimme samalla puolella. Hevosen puolella.
Täältä lintukodosta katsoen tilanne on tämä: Eletään 80-90 -lukua ja kaikki kotimaiset todelliset urheilutoivomme ovat liittyneet talveen (lue: hiiihto, jääkiekko ja mäkihyppy) Tiedämme hyvin, että "pahat pojat ja ehkä tytötkin" Suuressa maailmassa käyttävät menestykseensä keinoja, jotka eivät päivänvaloa kestä. Mutta ME suomalaiset emme käytä....eipä... eipä...nyt kun eletään 2000-lukua, moni urheilufani on joutunut pettymään kuulleessaan, että hänenkin suuri idolinsa oli "yksi douppaajista".
Hevosurheilussa doping ei ole hevoselle varmaankaan sen suurin ja todennäköisin uhka. Suurin uhka on ratsastaja/valmentaja/ratsuttaja itse. Ihminen ylipäätään. Mitä korkeammalle tähdätään ja mitä suuremmat ovat paineet, sitä suurempi on kiusaus tehdä joko kompromisseja tai ylipäätään vaan päättää, ettei hevosella ole niin väliä. Jokainen turha treenikerta on turha ja kuluttaa hevosta tai ainakin aikaa. Neuvon kysyminen on syvältä, koska huipulla kaikki tietävät jo kaiken.
HESY ry:n tiedotteessa peräänkuulutin asennemuutosta. Ja niin teen edelleen: käsi ylös jokainen joka ratsastaa tai ajaa hevosella! Käsi ylös jokainen, joka rakastaa hevosta tai edes pitää hevosesta. Käsi ylös jokainen, joka ei tarkoituksella, tietoisesti halua vahingoittaa hevosta!
Missä siis on ongelma? Ongelman myöntämisessä vaiko siinä, että luottamus ja kunnioitus (SE, jonka hevonen ansaitsi osakseen) suuntautuu pienen pieneen yhteisölliseen piiriin, jonka seurauksena kaikki tietävät, että ongelmia on, mutta kukaan ei sano sitä ääneen. Ainakaan virallisesti.
Viimeisen viikon aikana olen saanut useita kehotuksia esittää jotakin parannusehdotuksia sen sijaan, että ratsastusmaailma saa pelkkää kritiikkiä osakseen. Tässä tulee:
Nykytietämys hevosesta auttaa meitä jokaista ymmärtämään yhä paremmin hevosta eläinlajina. Ilman sarvia ja hampaita. Sen sijaan, että annamme vanhojen uskomusten estää meitä kehittymästä hevostenkäsittelijoinä, - ratsastajina,- kouluttajina tai harrastajina, voisimme ehkä uskalta myöntää ongelman ja päättää puuttua siihen. Mikäli jo opituista ja vanhoista totutuista menetelmistä luopuminen koetaan uhkana, voisi asiaa ehkä lähestyä siitä näkökulmasta, joka esitetään mm. FEI:n sloganina:
"Happy athletic" ja tähän voisi vielä lisätä, että onnellinen hevonen kaipaa satulaansa "Happy riderin"....
Seuraavan ongelmatilanteen tullessa eteen voisi miettiä hetken, mistä se johtuu eikä sitä, miten tämän voi piilottaa. Loppuviimeksi se hyödyttää sekä ratsastajia että hevosia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti