Kautta historian ihmiset ovat tehneet tekoja, joita puolustellaan ja selitellään. Tämän on mahdollistanut se, me ihmiset olemme laumaeläimiä ja meillä on suuri tarve puolustaa omiamme. Omaa piiriämme. Se, mikä on meille tuttua ja turvallista, on kuin pyhä lehmä, jonka kritisoiminen herättää valtavat defenssit. On ikävää olla väärässä, mutta kurjempaa on joutua myöntämään se.
Jotta joskus olisi rohkeutta ja taitoa tarkastella asioita ihan vain asioina, se vaatii sekä objektiivisuutta, että myös harjaantunutta käsitystä siitä, mikä on oleellista. Kun tarkkailemme hevosen käytöstä ja tunnetilaa, saattaa unohtua (toivottavasti kuitenkaan ei!) ihan perusteet lajityypillisista ominaisuuksista, joihin kuuluu esim. se,että hevonen on pakoeläin. Ja pakoeläimen pelottelu on ihan pahimmasta päästä, mitä koulutustilanteessa voi tapahtua. Oman mielipiteen ja käsityksen muuttaminen ei käy hetkessä, koska ympäristön paine ja totutut tavat pitävät meitä kynsissämme.
Koulutustilanteessa on tärkeää, että hevonen tietää, mitä siltä halutaan. Hevonen ei ole kovin hyvä arvaamaan, ellei arvaamista tehdä sille helpoksi. Nyrkkisääntönä voisi olla vaikkapa että, aloita niin pienestä ja niin alusta harjoitus, että pääset vahvistamaan sitä 5-10 sekunnin välein. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pyytäminen lopetetaan HETI, kun hevonen tekee edes jotain halutun suuntaista. Jos sellaista ei ole havaittavissa kymmeniin sekunteihin, saati minuutteihin on tehtävä sille liian vaikea. Muista myös tauottaa harjoitukset. Useita minuutteja kestävä harjoittelu jo itsessään tuottaa stressiä, eli pieniä paloja tiheästi.
Meidän ihmisten kannalta on hyvä pitää mielessä, että se mitä vahvistat, lisääntyy. Millaisessa tunnetilassa haluamme jatkossa tehdä asioita hevosemme kanssa. Ja kilpaileville ratsastajille muistutus, millaisen tunnetilan haluat jatkossa välittää ratsastuksestasi tuomareille ja yleisölle. Kun tämän on sisäistänyt, ei olekaan kovin vaikea pitää kaikessa treenaamisessa kriteeri sillä tasolla, että tunnetila säilyy mieleisenä. Sitten vaan harjoittelemaan!
Koko eilisen päivän kestänyt keskustelu koskien ulkomaalaisen
valmentajan koulutusta sai ihmiset heittämään sen sorttisia
aivopieruja, etten ollut uskoa lukemaani: "Ei sillä raipalla lyöty,
tulkitset näkemääsi väärin", "Hän on todella lempeä ja palkitsee usein".
Ei kertaakaan videon aikana toim.huom. "Ei tämä ole mitään väkivaltaa!"
Mitä??? Missä pullossa kasvaneet ihmiset julkeavat kieltää näkemäni?
Miten voi olla mahdollista, että joku on jo niin kyynistynyt, tunteeton,
empatian puutteinen, ettei näe: 1. hevosta revitään ohjilla, 2. hevosta
lyödään, 3. hevonen pelkää, 4. 3 minuuttia ja 40 sekuntia on silkkaa
keskiaikaista eläimen kiusaamista vailla päämäärää tai mitään muutakaan
funktiota. Jos tosiaan on nyt sitten niin, että joku ei tätä näe, eikä
tosiaan mitenkään voi ymmärtää syntynyttä kohua niin tässä bloggauksen lopussa on muutama harjoitteluvinkki tulevia salavideota ajatellen.
PS. se 3.40 on
ihan riittävä aika muodostaa käsitys näkemästään. Koulutuomarit tekevät
sitä ihan yhtenään. Muodostavat eri liikeitä seuraamalla kokonaiskuvan
hevosen ja ratsastajan taidoista, askellajeista ym. Tätä videota
katsoessa ei tarvinnut keskittyä kuin kiusaamisen seuraamiseen. Mitään
muuta se ei pitänyt sisällään.
Lopuksi vielä, vaikka näkökulmat voisivat olla vastakkaisia, toiselle puolelle kurkistaminen on joskus ihan terveellistä. Jos ei minkään muun vuoksi, niin se mahdollistaa oman sisäisen keskustelun. Haluanko minä tätä? Miltä tämä minusta tuntuu? Miltä tämä tuntuu hevosesta?
Laitan tähän muutaman linkin katsottavaksi. Suosittelen laittamaan äänet pois, jotta olisi mahdollista tarkastella, tutkia, pohtia ja tunnustella, mitä näkeminen itsessään herättää. Reiluuden vuoksi olen valinnut lyhyitä pätkiä, jotta jokainen voisi harjoittaa näkemistä myös kovin lyhyessä ajassa.
Annan tässä muutaman vinkin, jotka saattavat auttaa kärryille pääsyssä:
1. Millainen tunnetila kyseisellä videolla vallitsee?
2. Saatko kiinni jujusta, mitä siinä on tarkoitus tapahtua?
3. Näyttääkö siltä, että hevonen saa juonesta kiinni?
4. Miltä sinusta tuntuu katsoa ko. videonpätkää?
Olkaa hyvät!
https://www.youtube.com/watch?v=JwyHqmsAXRs
https://www.youtube.com/watch?v=SGuy54P2zfU
https://www.youtube.com/watch?v=DnnQt2mjPiQ
https://www.youtube.com/watch?v=eoUl-jE8wxU
tiistai 3. maaliskuuta 2015
maanantai 2. maaliskuuta 2015
Eihän mukavat ihmiset lyö hevosia? Eiväthän?
Olen valvonut viime yön. Ensin päätin, että lähden fb:stä lopullisesti, koska en jaksa nähdä päivästä toiseen eläinrääkkäyskuvia, milloin on kyseessä nälkiintyneet naudat, koiratappeluissa raadellut, joukkohautoihin piilotettuja äitejä lapsineen. En kestä. Minulla on tunteet muiden kanssaihmisten tavoin ja itku pääsee, kun näen viattomien kiusaamista, pahoinpitelyä ja väkivaltaa. Olen varmasti nössö ja liian kiltti, mutta haluan olla sellainen. Sitten näin sen eilen. Voin kuvailla ja kertoa mitä tunteita sen kolmen ja puolen minuutin näkeminen herätti. Pahoinvointia, kyllä, fyysistä pahoinvointia, itkua, kuvotusta, suuttumusta, vihaa, pelkoa ja lopulta toivottomuutta.
Olen viimeiset kolme vuotta tehnyt paljon yhteistyötä kilparatsastajien ja lajiliiton kanssa. Nautin jopa vuonna 2013 olympiavalmentajasopimuksesta paralympiaratasastajan henkilökohtaisena valmentajana. Olen uskonut, että maailma muuttuu ja ihmiset oppivat, kun heitä opetetaan, tarjotaan hevosystävällinen tapa opettaa, jaetaan tietoa hevosesta oppijana jne.
Valmentajakoulutuksessa kerrotaan kyllä, miten tärkeä on oikea istunta ja valmennussuunnitelma ja kilpailusääntöjen ulkoa opettelu. Kerrotaan urheilijan psyykkisestä valmennuksesta ja hevosen kunnon rakentamisesta, kilpailukäyttäytymiseen. MUTTA, missään vaiheessa ei puhuta siitä, miten hevonen oppii. Se taitaa olla liian vaikeaa omaksua ja ymmärtää, että hevonen on ajatteleva, tunteva eläin, joka selkeästi oppii nopeammin kuin ihminen. Ja sitten, tosiaan sitten näen videon, jossa piaffimestari repii ja lyö hevosta. Tässä jäljempänä kerron teille, mitä siinä videossa tapahtuu, mutta jatkan vielä tästä tovin.
Se, että piaffimestari on mukava kaveri ja sillä on sokeria taskussa ei pyyhi pois sitä mitä videolla oleva hevonen kokee. Mikäli hevosen omistaja katsoi tarpeelliseksi hevosensa kohtelun, hän syyllistyy yhtä pahaan tekoon kuin raipanheiluttaja. Mestari. Se, että ihmisiä ja heidän tekojaan ei saa tuomita, kertoo vallitsevasta kulttuurista, jota olen kritisoinut runsaalla kädellä aiemminkin. Enkä turhaan. Jos kyseessä olisi minkä tahansa muun eläimen väkivaltainen kohtelu, se tuskin pääsisi näin pitkälle. Hevonen on kuitenkin kohtalaisen helppo pelotella olemaan vastustelematta ja sitä tämä piaffimestari käytti hyväkseen.
Video alkaa siitä, että mestari taluttaa hevosta vasemmassa kierroksessa kohti nurkkaa, johon hevonen ei halua mennä. Ensimmäisten sekuntien aikana hevosen käytöksestä näkee, että sillä on jo kokemus. Ikävä kokemus. Koska hevonen haluaa vältellä ko. paikkaa, jossa se tietää pahoinpitelyn tapahtuvan, sitä pitää kurittaa, eli lyödä. Nooh, koska hevonen edelleen vastustaa, sitä lyödään uudelleen. Lopulta mestari saa hevosen ahdistettua nurkkaan ja mitä siinä sitten tapahtuu n 2 minuutin ajan? Ohjista repimistä, raipalla läiskimistä ja sohimista, mestarin kehonliikkeillä pelottelua. Ja mitä tekee hevonen. Alkuun se yrittää päästä nurkasta pois ja sen ajan se koittaa etupainoisena potkia raippaa kauemmas, kun tämä ei onnistu, se kokeilee nostaa etuosaa ylös (tämä kohta oli AINOA, jossa tapahtui mitään edes siihen suuntaan viittavaa, että jotain koottua liikettä oltaisiin edes hakemassa!!!!!) mutta, mestari kiskaisi hevosen pään alas välittömästi, sekä räpsiminen ja läpsiminen jatkui. Kerran hevonen onnistui karkaamaan pois nurkasta, mutta se luonnollisesti palautettiin sille kuuluvalle paikalle oitis. Se, mitä videolla ei tapahtunut: hevonen ei ollut rento se ei ollut aktiivinen, saati koottu, se ei ollut suora, eikä se ollut lähelläkään tekemässä piaffia. Se, mitä siinä sen sijaan tapahtui, hevonen oppi lopulta olemaan tekemättä mitään. Ja se oppi sen siksi, että vaikka se kokeili mitä tahansa, se ei saanut vahvistetta, ei myötäystä saati mitään muutakaan.
Tämä ei ollut mitään kouluttamista, vaikka mestarilla mielestään systeemi onkin. Jokainen, joka on käynyt alkeiskurssin hevosen oppimisesta, tietää, että mitään uutta asiaa ei opeteta tuollaisessa mielentilassa, ei pakottamalla, eikä kahta-kolmea minuttia kerrallaan. Se, mitä tuolle hevoselle jäi käpälään on taatusti pelko ihmistä kohtaan. Piaffia se ei ainakaan oppinut.
Mikäli tämä oli Suomen kouluratsastuksen viimeinen toivo kohti olympialaisia, on näkymä surkea. Mikäli ihmiset pahoittavat mielensä tästä keskustelusta ja nousevat barrikaadeille puolustamaan mestaria, tilanne on vielä surullisempi. Se nimittäin kertoo totuuden heistä, joita itseeän hevosrakkaiksi väittävät. Tällaisissa hetkissä jyvät erottuvat akanoista ja ihmisten motiivit paljastuvat. Heitän siis haasteen, jos jonkun ratsastajan ura on piaffin opettamisesta kiinni, niin ennekuin osallistut ko. mestarin huhtikuun kurssille, kilauta, voin opettaa ihan ilmaiseksi sulle, miten toi tehdään ilman väkivaltaa ja pelottelua. Etkö usko? Ei sitten, kannattaa mieluummin jatkaa vanhaan malliin, kuin ottaa riski, että olisin oikeassa ja sinä väärässä?
Tämä on viimeinen hetki pelastaa itsensä, tulla ulos kaapista ja myöntää, erehdyin. Tämä ei nimittäin jää tähän. Suomi pääsi eilen viimeinkin maailmankartalle, kun EPONA.tv julkaisi videon. Tämä on häpeä, suuri häpeä meille. Koko ratsastuskansalle.
Vielä videoon, järkyttävin kohta videolla tulee ihan loppupuolella, kun hevonen on kaiken kiusaamisen ja pahoinpitelyn jäljiltä toimintakyvytön, eikä siten pysty syömään tarjottua makupalaa. Se, kuinka teatraalisesti mestari nojaa hevoseen jalat ristissä kertoo sitä, ettei hänellä ole pienintäkään hajua siitä mitä hän juuri teki. Ei mitään ymmärrystä. Mestari.
Jokainen, joka pystyy jotenkin selittämään ja hyväksi kääntämään tuon surulliset kolme ja puoli minuuttia, sietäisi katsoa peiliin ja hävetä. Minua hävettää jokaisen heistä puolesta.
Olen viimeiset kolme vuotta tehnyt paljon yhteistyötä kilparatsastajien ja lajiliiton kanssa. Nautin jopa vuonna 2013 olympiavalmentajasopimuksesta paralympiaratasastajan henkilökohtaisena valmentajana. Olen uskonut, että maailma muuttuu ja ihmiset oppivat, kun heitä opetetaan, tarjotaan hevosystävällinen tapa opettaa, jaetaan tietoa hevosesta oppijana jne.
Valmentajakoulutuksessa kerrotaan kyllä, miten tärkeä on oikea istunta ja valmennussuunnitelma ja kilpailusääntöjen ulkoa opettelu. Kerrotaan urheilijan psyykkisestä valmennuksesta ja hevosen kunnon rakentamisesta, kilpailukäyttäytymiseen. MUTTA, missään vaiheessa ei puhuta siitä, miten hevonen oppii. Se taitaa olla liian vaikeaa omaksua ja ymmärtää, että hevonen on ajatteleva, tunteva eläin, joka selkeästi oppii nopeammin kuin ihminen. Ja sitten, tosiaan sitten näen videon, jossa piaffimestari repii ja lyö hevosta. Tässä jäljempänä kerron teille, mitä siinä videossa tapahtuu, mutta jatkan vielä tästä tovin.
Se, että piaffimestari on mukava kaveri ja sillä on sokeria taskussa ei pyyhi pois sitä mitä videolla oleva hevonen kokee. Mikäli hevosen omistaja katsoi tarpeelliseksi hevosensa kohtelun, hän syyllistyy yhtä pahaan tekoon kuin raipanheiluttaja. Mestari. Se, että ihmisiä ja heidän tekojaan ei saa tuomita, kertoo vallitsevasta kulttuurista, jota olen kritisoinut runsaalla kädellä aiemminkin. Enkä turhaan. Jos kyseessä olisi minkä tahansa muun eläimen väkivaltainen kohtelu, se tuskin pääsisi näin pitkälle. Hevonen on kuitenkin kohtalaisen helppo pelotella olemaan vastustelematta ja sitä tämä piaffimestari käytti hyväkseen.
Video alkaa siitä, että mestari taluttaa hevosta vasemmassa kierroksessa kohti nurkkaa, johon hevonen ei halua mennä. Ensimmäisten sekuntien aikana hevosen käytöksestä näkee, että sillä on jo kokemus. Ikävä kokemus. Koska hevonen haluaa vältellä ko. paikkaa, jossa se tietää pahoinpitelyn tapahtuvan, sitä pitää kurittaa, eli lyödä. Nooh, koska hevonen edelleen vastustaa, sitä lyödään uudelleen. Lopulta mestari saa hevosen ahdistettua nurkkaan ja mitä siinä sitten tapahtuu n 2 minuutin ajan? Ohjista repimistä, raipalla läiskimistä ja sohimista, mestarin kehonliikkeillä pelottelua. Ja mitä tekee hevonen. Alkuun se yrittää päästä nurkasta pois ja sen ajan se koittaa etupainoisena potkia raippaa kauemmas, kun tämä ei onnistu, se kokeilee nostaa etuosaa ylös (tämä kohta oli AINOA, jossa tapahtui mitään edes siihen suuntaan viittavaa, että jotain koottua liikettä oltaisiin edes hakemassa!!!!!) mutta, mestari kiskaisi hevosen pään alas välittömästi, sekä räpsiminen ja läpsiminen jatkui. Kerran hevonen onnistui karkaamaan pois nurkasta, mutta se luonnollisesti palautettiin sille kuuluvalle paikalle oitis. Se, mitä videolla ei tapahtunut: hevonen ei ollut rento se ei ollut aktiivinen, saati koottu, se ei ollut suora, eikä se ollut lähelläkään tekemässä piaffia. Se, mitä siinä sen sijaan tapahtui, hevonen oppi lopulta olemaan tekemättä mitään. Ja se oppi sen siksi, että vaikka se kokeili mitä tahansa, se ei saanut vahvistetta, ei myötäystä saati mitään muutakaan.
Tämä ei ollut mitään kouluttamista, vaikka mestarilla mielestään systeemi onkin. Jokainen, joka on käynyt alkeiskurssin hevosen oppimisesta, tietää, että mitään uutta asiaa ei opeteta tuollaisessa mielentilassa, ei pakottamalla, eikä kahta-kolmea minuttia kerrallaan. Se, mitä tuolle hevoselle jäi käpälään on taatusti pelko ihmistä kohtaan. Piaffia se ei ainakaan oppinut.
Mikäli tämä oli Suomen kouluratsastuksen viimeinen toivo kohti olympialaisia, on näkymä surkea. Mikäli ihmiset pahoittavat mielensä tästä keskustelusta ja nousevat barrikaadeille puolustamaan mestaria, tilanne on vielä surullisempi. Se nimittäin kertoo totuuden heistä, joita itseeän hevosrakkaiksi väittävät. Tällaisissa hetkissä jyvät erottuvat akanoista ja ihmisten motiivit paljastuvat. Heitän siis haasteen, jos jonkun ratsastajan ura on piaffin opettamisesta kiinni, niin ennekuin osallistut ko. mestarin huhtikuun kurssille, kilauta, voin opettaa ihan ilmaiseksi sulle, miten toi tehdään ilman väkivaltaa ja pelottelua. Etkö usko? Ei sitten, kannattaa mieluummin jatkaa vanhaan malliin, kuin ottaa riski, että olisin oikeassa ja sinä väärässä?
Tämä on viimeinen hetki pelastaa itsensä, tulla ulos kaapista ja myöntää, erehdyin. Tämä ei nimittäin jää tähän. Suomi pääsi eilen viimeinkin maailmankartalle, kun EPONA.tv julkaisi videon. Tämä on häpeä, suuri häpeä meille. Koko ratsastuskansalle.
Vielä videoon, järkyttävin kohta videolla tulee ihan loppupuolella, kun hevonen on kaiken kiusaamisen ja pahoinpitelyn jäljiltä toimintakyvytön, eikä siten pysty syömään tarjottua makupalaa. Se, kuinka teatraalisesti mestari nojaa hevoseen jalat ristissä kertoo sitä, ettei hänellä ole pienintäkään hajua siitä mitä hän juuri teki. Ei mitään ymmärrystä. Mestari.
Jokainen, joka pystyy jotenkin selittämään ja hyväksi kääntämään tuon surulliset kolme ja puoli minuuttia, sietäisi katsoa peiliin ja hävetä. Minua hävettää jokaisen heistä puolesta.
keskiviikko 25. helmikuuta 2015
Tuntuma ennen asentoa
Bloggasin eilen aiheesta http://tunnehevonen.blogspot.fi/2015/02/asento-ennen-liiketta-vai-painvastoin.html ja tänään palaan hieman taaksepäin, eli tuntumaan ja hevosen asennon tunnusteluun.
Ennenkuin ratsastaja voi aktiivisesti vaikuttaa hevoseen ja sen kehon asentoihin, on ensisijaisen tärkeää, että ratsastaja havannoi ja tunnistaa sen asennon, johon hevonen itse pyrkii. Tämä voi olla varsin epäsymmetrinen suhteessa ratsastajaan, mutta pääasia on tehdä havaintoja, analysoida, mistä asento syntyy ja vasta tämän jälkeen pyrkiä vaikuttamaan asentoon.
Alkuun hevosen asennon tunnistaminen voi olla helpointa käynnissä. Yksinkertaisimmillaan ratsasta ensin käyntiä pitkin ohjin ja tunnustele kuinka hevonen liikkuu. Onko sen käynti puhdas nelitahtinen (minä aloitan aina tästä, voi olla joku toinenkin tapa), onko käynti rento, aktiivinen, liikuttaako hevonen päätään ja kaulaansa käynnin rytmissä rennosti, syntyykö rento, symmetrinen lantion liike jne. Mikäli jossain näistä on jo havaittavissa epäpuhtautta, ontumaa, haluttomuutta tai epäsymmetriaa, saattaa olla että hevosesi on hierojaa, hevosfysioterapeuttia tai jopa eläinlääkäriä vailla, TAI tilanne voi korjaantua ratsastamalla.
Mikäli käytössä on peilejä, niitä kannattaa käyttää hyväksi, muutoin videointi on äärettömän arvokasta ihan jo siitä syystä, että ollessaan ratsailla ihminen havannoi hevosta vain sen perusteella, mitä hän satulasta käsin näkee ja mitä hän tuntee. Kokonaisvaltaisen käsityksen hevosen asennosta saa tarkkailemalla sitä edestä, takaa, molemmilta sivuilta ja sitä kautta muodostamalla kokonaiskuvan siitä, mikä kaikki vaikuttaa mihinkin.
Mutta siis tuntumaan palatakseni, kun tuntuma tai paremminkin kontakti on neutraali, ei esim. ohjien käteen ottaminen muuta hevosessa vielä mitään. Hyvin usein on kuitenkin niin, että jo ohjien tuntumalle kerääminen saa aikaa hevosessa erilaisia muutoksia. Se saattaa esim. asettua vasemmalle, kääntää lantionsa oikealle, kallistaa päätään, astua takasillaan ristiin, heiluttaa häntää jne. Nämä kaikki ovat ratsastajalle viitteitä siitä, että ohjastuntuma on jo itsessään hevoselle ärsyke, johon se reagoi opitulla tavalla.
Mikäli ratsastaja pyrkii korjaamaan näitä ilmeneviä käytöksiä lisäämällä tai voimistamalla apuja, ollaan menossa jo pahasti metsään. Hevonen pyrkii koko ajan tasapainoon ja se tekee kompensoimalla jollain kehonsa osalla tämän. Mikäli ratsastaja ei päästä alkuperäistä syytä näkyviin, on korjaamisen tie aivan loputon, hevosen kustannuksella.
Hetkessä
Iän kaiken on hoettu, että hevonen elää hetkessä, mutta ratsastuksessa tämä ei aivan pidä paikkaansa, koska hevosen itsensä tekemät kehon asentojen muutokset eivät välttämättä tapahdu silmänräpäyksessä, vaan ne saattavat viedä aikaa jopa sekunteja. Mikäli ratsastaja patistaa hevosta, voimistaa apujaan tms. peräjälkeen tulevat avut vain hidastavat hevosen mahdollisuutta reagoida apuun toivotulla tavalla. Se, että hevonen hidastaa vauhtia, on hyvä merkki, se kertoo yleensä siitä, että se on valmistautunut uuteen asentoon. Vasta kun takana on satoja toistoja, voidaan olettaa, että se pystyy ikäänkuin liukumaan asennosta toiseen täysin soljuvasti, rennosti ja pehmeästi.
Jotta neutraalin tuntuman löytäminen olisi ylipäätään mahdollista, ratsastajan on syytä olla valmis hyväksymään hevoselta asentoja, jotka eivät häntä siinä hetkessä ehkä miellytä. Pään ylös nostaminen, kaulan venyttäminen jne ovat luonnollisia tapoja hevoselle tasapainottaa itseään. Älä siis kiirehdi.
Se, että ohjien kerääminen tuntumalle aiheuttaa hevosessa reaktion, ei ole huono asia tai virhe. Se saattaa kertoa esim. siitä, että jo käsien liikuttaminen kohti ohjia saattaa olla ennakoiva vihje, josta hevonen tietää, että kohta ratsastaja kerää ohjat. Kannattaa siis opetella keräämään ohjat käteen usealla eri tavalla, samalla kun tekee hevosesta havaintoja.
Mikäli tuntumaharjoittelua tekee käynnissä, helpointa sen löytäminen on yleensä silloin, kun ensin pitkin ohjin kävellessä tarkkailee hevosen pään ja kaulan rentoa liikettä ja sitten ohjia lyhentäessä pyrkii myötäämään samaa liikettä, jotta hevonen ei törmää ohjaan liikuttaessaan päätä ja kaulaa. Mikäli reaktio kuitenkin tulee, on syytä palata alkuun. Haluan korostaa tässä vaiheessa sitä, että hevosen ei pidä tottua tai siedättyä ohjastuntumaan, vaan hevonen saa valita tuntuman. Kesken ratsastuksen on hyvä päästää ohjat useita kertoja pitkäksi ja kerätä ne uudelleen tuntumalle. Saatat nimittäin yllättyä, että se tuntuma, jolla hevonen haluaa liikkua, muuttuu hetkessä ja pitkin ratsastuksen aikaa.
Tuntumasta ärsykkeeseen
Me kaikki tiedämme, että hevonen tuntee kärpäsen laskeutuvan iholleen, yhtä lailla se varmasti tuntee pienimmänkin muutoksen ohjastuntumassa. Kun ratsastaja on löytänyt neutraalin tuntuman, johon hevonen ei reagoi, pienin mahdollinen ärsyke eli muutos ohjastuntumassa on toisen ohjan tuntuman löysääminen, jolloin hevonen yleensä asettuu löytääkseen tuntuman uudelleen. Tätä on syytä harjoitella alkuun paikoillaan seisten, koska jo esim. 1 cm:n käden työntäminnen eteenpäin, vaikuttaa hevosen tasapainoon merkittävästi. Ohjien tuntumalta poisheittäminen ei siis ole hevoselle palkinto, jos hevonen hyväksyy neutraalin tuntuman.
Tuntuma on palkkio
Kun neutraali tuntuma opetetaan tai paremminkin opitaan edellä kuvatulla tavalla, se on hevoselle yhtä kuin vapaat ohjat. Tällöin tuntumalla oleminen on hevoselle palkinto, johon palataan aina ohjalla/ohjilla aiheutetun ärsykkeen jälkeen. Suurimman työn tässä luonnollisesti tekee ratsastaja, koska käsien liikuttaminen ja hevosen pään/kaulan/kehon asentojen muutosten seuraaminen ei aina ole ihan helppoa. Mikäli ratsastaja kokee oman koordinatiokykynsä puutteelliseksi, kannattaa aloittaa paikoillaan seisten ja siirtyä käyntiin vasta, kun molemmat osapuolet ovat löytäneet yhteisen tuntuman.
Neutraalin tuntuman löytäminen on äärettömän arvokas ihan jo siitä syystä, että ainoastaan silloin, kun ratsastajan tuntuma ohjiin on täysin symmetrinen, on mahdollista käyttää apuja symmetrisesti. Jos vasen ohja painaa 100 grammaa ja oikea 150, hevosen kehoon kohdistuu epäsymmetriaa synnyttäviä jännitteitä, koska oikealla ohjalla tehdyt ohjasotteet ja pidätteet välittävät ristiriitaisia apuja suhteessa vasempaan ohjaan. Näiden korjaaminen millään muulla tavalla kuin säätämällä tuntuma symmetriseksi ei ole yhtä tehokasta. Kannattaa siis kuluttaa aikaa tuntuman etsimiseen, vaikka joka hetkessä, kun muutoin kävelisi vapain ohjin.
Ennenkuin ratsastaja voi aktiivisesti vaikuttaa hevoseen ja sen kehon asentoihin, on ensisijaisen tärkeää, että ratsastaja havannoi ja tunnistaa sen asennon, johon hevonen itse pyrkii. Tämä voi olla varsin epäsymmetrinen suhteessa ratsastajaan, mutta pääasia on tehdä havaintoja, analysoida, mistä asento syntyy ja vasta tämän jälkeen pyrkiä vaikuttamaan asentoon.
Alkuun hevosen asennon tunnistaminen voi olla helpointa käynnissä. Yksinkertaisimmillaan ratsasta ensin käyntiä pitkin ohjin ja tunnustele kuinka hevonen liikkuu. Onko sen käynti puhdas nelitahtinen (minä aloitan aina tästä, voi olla joku toinenkin tapa), onko käynti rento, aktiivinen, liikuttaako hevonen päätään ja kaulaansa käynnin rytmissä rennosti, syntyykö rento, symmetrinen lantion liike jne. Mikäli jossain näistä on jo havaittavissa epäpuhtautta, ontumaa, haluttomuutta tai epäsymmetriaa, saattaa olla että hevosesi on hierojaa, hevosfysioterapeuttia tai jopa eläinlääkäriä vailla, TAI tilanne voi korjaantua ratsastamalla.
Mikäli käytössä on peilejä, niitä kannattaa käyttää hyväksi, muutoin videointi on äärettömän arvokasta ihan jo siitä syystä, että ollessaan ratsailla ihminen havannoi hevosta vain sen perusteella, mitä hän satulasta käsin näkee ja mitä hän tuntee. Kokonaisvaltaisen käsityksen hevosen asennosta saa tarkkailemalla sitä edestä, takaa, molemmilta sivuilta ja sitä kautta muodostamalla kokonaiskuvan siitä, mikä kaikki vaikuttaa mihinkin.
Mutta siis tuntumaan palatakseni, kun tuntuma tai paremminkin kontakti on neutraali, ei esim. ohjien käteen ottaminen muuta hevosessa vielä mitään. Hyvin usein on kuitenkin niin, että jo ohjien tuntumalle kerääminen saa aikaa hevosessa erilaisia muutoksia. Se saattaa esim. asettua vasemmalle, kääntää lantionsa oikealle, kallistaa päätään, astua takasillaan ristiin, heiluttaa häntää jne. Nämä kaikki ovat ratsastajalle viitteitä siitä, että ohjastuntuma on jo itsessään hevoselle ärsyke, johon se reagoi opitulla tavalla.
Mikäli ratsastaja pyrkii korjaamaan näitä ilmeneviä käytöksiä lisäämällä tai voimistamalla apuja, ollaan menossa jo pahasti metsään. Hevonen pyrkii koko ajan tasapainoon ja se tekee kompensoimalla jollain kehonsa osalla tämän. Mikäli ratsastaja ei päästä alkuperäistä syytä näkyviin, on korjaamisen tie aivan loputon, hevosen kustannuksella.
Hetkessä
Iän kaiken on hoettu, että hevonen elää hetkessä, mutta ratsastuksessa tämä ei aivan pidä paikkaansa, koska hevosen itsensä tekemät kehon asentojen muutokset eivät välttämättä tapahdu silmänräpäyksessä, vaan ne saattavat viedä aikaa jopa sekunteja. Mikäli ratsastaja patistaa hevosta, voimistaa apujaan tms. peräjälkeen tulevat avut vain hidastavat hevosen mahdollisuutta reagoida apuun toivotulla tavalla. Se, että hevonen hidastaa vauhtia, on hyvä merkki, se kertoo yleensä siitä, että se on valmistautunut uuteen asentoon. Vasta kun takana on satoja toistoja, voidaan olettaa, että se pystyy ikäänkuin liukumaan asennosta toiseen täysin soljuvasti, rennosti ja pehmeästi.
Jotta neutraalin tuntuman löytäminen olisi ylipäätään mahdollista, ratsastajan on syytä olla valmis hyväksymään hevoselta asentoja, jotka eivät häntä siinä hetkessä ehkä miellytä. Pään ylös nostaminen, kaulan venyttäminen jne ovat luonnollisia tapoja hevoselle tasapainottaa itseään. Älä siis kiirehdi.
Se, että ohjien kerääminen tuntumalle aiheuttaa hevosessa reaktion, ei ole huono asia tai virhe. Se saattaa kertoa esim. siitä, että jo käsien liikuttaminen kohti ohjia saattaa olla ennakoiva vihje, josta hevonen tietää, että kohta ratsastaja kerää ohjat. Kannattaa siis opetella keräämään ohjat käteen usealla eri tavalla, samalla kun tekee hevosesta havaintoja.
Mikäli tuntumaharjoittelua tekee käynnissä, helpointa sen löytäminen on yleensä silloin, kun ensin pitkin ohjin kävellessä tarkkailee hevosen pään ja kaulan rentoa liikettä ja sitten ohjia lyhentäessä pyrkii myötäämään samaa liikettä, jotta hevonen ei törmää ohjaan liikuttaessaan päätä ja kaulaa. Mikäli reaktio kuitenkin tulee, on syytä palata alkuun. Haluan korostaa tässä vaiheessa sitä, että hevosen ei pidä tottua tai siedättyä ohjastuntumaan, vaan hevonen saa valita tuntuman. Kesken ratsastuksen on hyvä päästää ohjat useita kertoja pitkäksi ja kerätä ne uudelleen tuntumalle. Saatat nimittäin yllättyä, että se tuntuma, jolla hevonen haluaa liikkua, muuttuu hetkessä ja pitkin ratsastuksen aikaa.
Tuntumasta ärsykkeeseen
Me kaikki tiedämme, että hevonen tuntee kärpäsen laskeutuvan iholleen, yhtä lailla se varmasti tuntee pienimmänkin muutoksen ohjastuntumassa. Kun ratsastaja on löytänyt neutraalin tuntuman, johon hevonen ei reagoi, pienin mahdollinen ärsyke eli muutos ohjastuntumassa on toisen ohjan tuntuman löysääminen, jolloin hevonen yleensä asettuu löytääkseen tuntuman uudelleen. Tätä on syytä harjoitella alkuun paikoillaan seisten, koska jo esim. 1 cm:n käden työntäminnen eteenpäin, vaikuttaa hevosen tasapainoon merkittävästi. Ohjien tuntumalta poisheittäminen ei siis ole hevoselle palkinto, jos hevonen hyväksyy neutraalin tuntuman.
Tuntuma on palkkio
Kun neutraali tuntuma opetetaan tai paremminkin opitaan edellä kuvatulla tavalla, se on hevoselle yhtä kuin vapaat ohjat. Tällöin tuntumalla oleminen on hevoselle palkinto, johon palataan aina ohjalla/ohjilla aiheutetun ärsykkeen jälkeen. Suurimman työn tässä luonnollisesti tekee ratsastaja, koska käsien liikuttaminen ja hevosen pään/kaulan/kehon asentojen muutosten seuraaminen ei aina ole ihan helppoa. Mikäli ratsastaja kokee oman koordinatiokykynsä puutteelliseksi, kannattaa aloittaa paikoillaan seisten ja siirtyä käyntiin vasta, kun molemmat osapuolet ovat löytäneet yhteisen tuntuman.
Neutraalin tuntuman löytäminen on äärettömän arvokas ihan jo siitä syystä, että ainoastaan silloin, kun ratsastajan tuntuma ohjiin on täysin symmetrinen, on mahdollista käyttää apuja symmetrisesti. Jos vasen ohja painaa 100 grammaa ja oikea 150, hevosen kehoon kohdistuu epäsymmetriaa synnyttäviä jännitteitä, koska oikealla ohjalla tehdyt ohjasotteet ja pidätteet välittävät ristiriitaisia apuja suhteessa vasempaan ohjaan. Näiden korjaaminen millään muulla tavalla kuin säätämällä tuntuma symmetriseksi ei ole yhtä tehokasta. Kannattaa siis kuluttaa aikaa tuntuman etsimiseen, vaikka joka hetkessä, kun muutoin kävelisi vapain ohjin.
tiistai 24. helmikuuta 2015
Asento ennen liikettä, vai päinvastoin?
Toistakymmentä vuotta sitten kuulin tämän ensimmäisen kerran. En luultavasti sisäistänyt sitä kovinkaan hyvin, koska ajattelin se liittyvän ainoastaan hevosen pään ja kaulan asentoon, sekä siihen, mihin asentoon hevonen kehonsa järjestää ratsastajan liikuttaessa sen päätä ja kaulaa. Tällä, kuten monella muullakin "metodilla" voidaan tehdä paljon pahaa, mutta myös hyvää.
Otan tähän esimerkin elävästä elämästä:
Olin ensimmäistä kertaa eläessäni laskettelemassa 90-luvulla. Hullunrohkeana ja tietämättömänä se piti tietysti aloittaa Åressa...nooh, päästyämme ensimmäistä kertaa rinteeseen, olin kauhuissani, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten pääsisin jättiläismäisen (helpon) rinteen alas hengissä, kun pelkkä hissiin nousu ja siitä poistuminen oli extremeä. Onneksi seurueemme oli koostunut laskettelunopettajista, joten minulla ei sinällään ollut huolenhäivää. Opetus alkoi tasamaalla siitä, millaisessa asennossa kehon kannattaa olla, jotta a. pystyt kääntämään suksia, b. pysyt pystyssä, c. vauhti ei kiihdy liiaksi, d. et joudu liiaksi jännittämään kehoa. Vuosien joogaamisesta ja ratsastuksesta oli sinällään hyötyä, että minulla oli edes alkeellinen käsitys oikeasta ja vasemmasta ja mikä on eteen ja taakse. Mutta voi pojat! Se oli todella vaikeaa, etenkin koittaa rytmittää kädet jalkoihin ja toisaalta erottaa ne toisistaan. Puhumattakaan siitä vauhdista, joka kiihtyvänä sai kehoni jännittymään ja suksien kääntäminen oli mahdotonta. Ihme ja kumma jäin henkiin. Enkä sen viikon aikana edes kaatunut kovin montaa kertaa. Muutaman rinteen (kumpareikon) jätin suosiolla väliin, eikä minusta lopulta tullut lajin harrastajaa, mutta oleellista tässä tarinassa oli se, kuinka paljon helpompaa on ensin löytää asento. Ennen liikettä.
Miten tämä sitten liittyy ratsastukseen? Oleellisesti. Kun päällekkäin on kaksi elävää olentoa, joiden kehon asennonmuutokset tapahtuvat hetkessä, ei ole vaikeaa arvata, että niiden toiminen samaan suuntaan, samassa tahdissa on melko vaikeaa. Erilaisista istuntaharjoitteista ja valmennuksista on varmasti apua siihen, miten ratsastaja oppii tunnustelemaan omaa kehoaa ja aistimaan siinä tapahtuvat muutokset, mutta vähintään yhtä tärkeää, ellei tärkeämpää, on oppia tunnistamaan hevosen kehossa tapahtuvat asennonmuutokset, jännitykset, apujen vastustelu jne, jotka yleensä johtuvat juuri edellämainitusta.
Asennot päällekkäin
Asennon tunnistaminen edellyttää sitä, että ratsastaja uskaltaa kohdata hevosen neutraalilla tuntumalla, jossa hän ei vielä vaikuta hevoseen. Erilaiset vinoudet ja mahdolliset jäykkyydet ovat juuri sitä, että hevosen asento suhteessa ratsastajaan ei ole symmetrinen. Hyvin usein saattaa käydä niin, että ratsastaja ei tunnista sitä muutosta, jonka hevosen asento saa hänessä aikaan ja sen seurauksena syntyy tunne, jossa hevonen kaatuu sisäänpäin tai valuu ulos. Jos hevosen kehon asento on sellainen, jossa sen olisi helpointa kääntyä esim. vasemmalle, on aika selvää, että oikeassa kierroksessa ratsastaminen voi olla haastavaa. Jokainen ratsastaja on varmasti kuullut ohjeita, että: katso minne ratsastat tai että käännä rintakehääsi sinne minne menet. Nämä ovat oikein hyviä neuvoja ja ohjeita, mutta jos hevonen ei tee samoin, ratsastaja ja hevonen ovat menossa eri suuntiin.
Kun siirrytään tarkkailusta varsinaiseen ratsastamiseen ja eri liikkeiden tekemiseen, on tärkeä ymmärtää, että mitä enemmän hevosella on vauhtia, sitä vaikeampi sen on muuttaa asentoaan ja vastaavasti, mitä hitaammin se liikkuu, sitä pienemmän asennonmuutokset vaikuttavat hevoseen. Harjoittelun kautta hevonen oppii säilyttämään tarkoituksenmukaisen asennon, jolloin askelaji ei enää niin suuresti vaikuta sen asennonmuutokseen.
Yksinkertaisimmillaan tarkoituksena on hakea asentoja, jossa hevosen keho on liikkeen päällä. Ei sen edessä (etupainoisuus) eikä sen takana (takapainoisuus) vaan nimenomaan keskellä. Tätä voidaan kutsua vaikka kokoamiseksi. Mitä keskemmällä asento on, sitä helpompi siitä on liikkua mihin tahansa suuntaan, kaatumatta, horjumatta ja menettämättä tasapainoaan. Liikkeen päällä oleva hevosen keho on rento, eikä sen tarvitse vastustaa ratsastajan apuja, edellyttäen, että ne on sille opetettu ja niitä käytetään niin, että hevosen on mahdollista vastata niihin omaan tahtiinsa (eli sitä mukaa, kun se asentoaan muuttelee).
Asennosta toiseen
Oman ymmärrykseni mukaan liikkuessaan hevonen pyrkii vaihtamaan asentoaan lähes koko ajan. Toisaalta sen saattaisi olla helpointa säilyttää staattinen, muuttumaton asento jopa minuutteja, mutta tähän se harvoin pystyy, koska ratsastajan avut yleensä häiritsevät asennon säilyttämistä. Tästä taas voidaan olettaa, että mitä useammin hevonen järjestää kehonsa tulevaa liikettä tai askellajia edellyttämään asentoon, sitä enempi se alkaa pitämään kehonsa jalkojen ja liikkeen päällä.
Askellajista toiseen siirtymiset, sekä suunnanvaihdot, väistön ja taivutukset edellyttävät hevoselta hyvää tasapainoa, sekä ymmärrystä siitä, että ratsastajan kulloinkin ehdottamat asennot ovat sille kannattavia. Kannattaa siis aloittaa joko paikoillaan seisten tai hitaassa käynnissä tunnustelemaan ja havainnoimaan missä asennossa hevonen voisi kääntyä ympyrälle, nostaa laukan tai tehdä vaikkapa avotaivutusta. Ainakin se on helpompaa kuin keskiravissa tai laukassa.
Keväisiä treenihetkiä =)
Otan tähän esimerkin elävästä elämästä:
Olin ensimmäistä kertaa eläessäni laskettelemassa 90-luvulla. Hullunrohkeana ja tietämättömänä se piti tietysti aloittaa Åressa...nooh, päästyämme ensimmäistä kertaa rinteeseen, olin kauhuissani, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten pääsisin jättiläismäisen (helpon) rinteen alas hengissä, kun pelkkä hissiin nousu ja siitä poistuminen oli extremeä. Onneksi seurueemme oli koostunut laskettelunopettajista, joten minulla ei sinällään ollut huolenhäivää. Opetus alkoi tasamaalla siitä, millaisessa asennossa kehon kannattaa olla, jotta a. pystyt kääntämään suksia, b. pysyt pystyssä, c. vauhti ei kiihdy liiaksi, d. et joudu liiaksi jännittämään kehoa. Vuosien joogaamisesta ja ratsastuksesta oli sinällään hyötyä, että minulla oli edes alkeellinen käsitys oikeasta ja vasemmasta ja mikä on eteen ja taakse. Mutta voi pojat! Se oli todella vaikeaa, etenkin koittaa rytmittää kädet jalkoihin ja toisaalta erottaa ne toisistaan. Puhumattakaan siitä vauhdista, joka kiihtyvänä sai kehoni jännittymään ja suksien kääntäminen oli mahdotonta. Ihme ja kumma jäin henkiin. Enkä sen viikon aikana edes kaatunut kovin montaa kertaa. Muutaman rinteen (kumpareikon) jätin suosiolla väliin, eikä minusta lopulta tullut lajin harrastajaa, mutta oleellista tässä tarinassa oli se, kuinka paljon helpompaa on ensin löytää asento. Ennen liikettä.
Miten tämä sitten liittyy ratsastukseen? Oleellisesti. Kun päällekkäin on kaksi elävää olentoa, joiden kehon asennonmuutokset tapahtuvat hetkessä, ei ole vaikeaa arvata, että niiden toiminen samaan suuntaan, samassa tahdissa on melko vaikeaa. Erilaisista istuntaharjoitteista ja valmennuksista on varmasti apua siihen, miten ratsastaja oppii tunnustelemaan omaa kehoaa ja aistimaan siinä tapahtuvat muutokset, mutta vähintään yhtä tärkeää, ellei tärkeämpää, on oppia tunnistamaan hevosen kehossa tapahtuvat asennonmuutokset, jännitykset, apujen vastustelu jne, jotka yleensä johtuvat juuri edellämainitusta.
Asennot päällekkäin
Asennon tunnistaminen edellyttää sitä, että ratsastaja uskaltaa kohdata hevosen neutraalilla tuntumalla, jossa hän ei vielä vaikuta hevoseen. Erilaiset vinoudet ja mahdolliset jäykkyydet ovat juuri sitä, että hevosen asento suhteessa ratsastajaan ei ole symmetrinen. Hyvin usein saattaa käydä niin, että ratsastaja ei tunnista sitä muutosta, jonka hevosen asento saa hänessä aikaan ja sen seurauksena syntyy tunne, jossa hevonen kaatuu sisäänpäin tai valuu ulos. Jos hevosen kehon asento on sellainen, jossa sen olisi helpointa kääntyä esim. vasemmalle, on aika selvää, että oikeassa kierroksessa ratsastaminen voi olla haastavaa. Jokainen ratsastaja on varmasti kuullut ohjeita, että: katso minne ratsastat tai että käännä rintakehääsi sinne minne menet. Nämä ovat oikein hyviä neuvoja ja ohjeita, mutta jos hevonen ei tee samoin, ratsastaja ja hevonen ovat menossa eri suuntiin.
Kun siirrytään tarkkailusta varsinaiseen ratsastamiseen ja eri liikkeiden tekemiseen, on tärkeä ymmärtää, että mitä enemmän hevosella on vauhtia, sitä vaikeampi sen on muuttaa asentoaan ja vastaavasti, mitä hitaammin se liikkuu, sitä pienemmän asennonmuutokset vaikuttavat hevoseen. Harjoittelun kautta hevonen oppii säilyttämään tarkoituksenmukaisen asennon, jolloin askelaji ei enää niin suuresti vaikuta sen asennonmuutokseen.
Yksinkertaisimmillaan tarkoituksena on hakea asentoja, jossa hevosen keho on liikkeen päällä. Ei sen edessä (etupainoisuus) eikä sen takana (takapainoisuus) vaan nimenomaan keskellä. Tätä voidaan kutsua vaikka kokoamiseksi. Mitä keskemmällä asento on, sitä helpompi siitä on liikkua mihin tahansa suuntaan, kaatumatta, horjumatta ja menettämättä tasapainoaan. Liikkeen päällä oleva hevosen keho on rento, eikä sen tarvitse vastustaa ratsastajan apuja, edellyttäen, että ne on sille opetettu ja niitä käytetään niin, että hevosen on mahdollista vastata niihin omaan tahtiinsa (eli sitä mukaa, kun se asentoaan muuttelee).
Asennosta toiseen
Oman ymmärrykseni mukaan liikkuessaan hevonen pyrkii vaihtamaan asentoaan lähes koko ajan. Toisaalta sen saattaisi olla helpointa säilyttää staattinen, muuttumaton asento jopa minuutteja, mutta tähän se harvoin pystyy, koska ratsastajan avut yleensä häiritsevät asennon säilyttämistä. Tästä taas voidaan olettaa, että mitä useammin hevonen järjestää kehonsa tulevaa liikettä tai askellajia edellyttämään asentoon, sitä enempi se alkaa pitämään kehonsa jalkojen ja liikkeen päällä.
Askellajista toiseen siirtymiset, sekä suunnanvaihdot, väistön ja taivutukset edellyttävät hevoselta hyvää tasapainoa, sekä ymmärrystä siitä, että ratsastajan kulloinkin ehdottamat asennot ovat sille kannattavia. Kannattaa siis aloittaa joko paikoillaan seisten tai hitaassa käynnissä tunnustelemaan ja havainnoimaan missä asennossa hevonen voisi kääntyä ympyrälle, nostaa laukan tai tehdä vaikkapa avotaivutusta. Ainakin se on helpompaa kuin keskiravissa tai laukassa.
Keväisiä treenihetkiä =)
tiistai 27. tammikuuta 2015
Sitä saa, mitä tilaa
Suunnitelmissani on remontoida eteinen, menen siis kenkäkauppaan. Hyvät kengät jalassa on helpompi maalata.
Ajattelin opettaa hevoseni traileriin, juoksutan sitä siis pyöröaitauksessa.
Koirani ei anna kiinni päästyään vapaaksi, laitan sen illaksi jäähylle.
Hevoseni ei vaihda laukkaa, teen avoja ja sulkuja määrättömästi.
Kyllä se siitä.
Törmään hyvin usein siihen oletukseen, että kaikkien asioiden opettamiseen on olemassa jokin salamyhkäinen kiertotie. Pitää tehdä tiettyjä harjoituksia, jotka vahvistavat hevosta, tekevät siitä sitä ja tätä ja sitten jonain päivänä, kun Merkurius on oikeassa suhteessa Venukseen, tuulee etelästä ja oma mielentilani on oikea ja hengitykseni, sekä energiani virtaa kuin vuolas joki, SE tapahtuu.
On totta, että hevosen lihaksistoa kehitettäessä on järkevää tehdä tiettyjä asioita tietyssä järjestyksessä. Ihan vain myös siksi, että oppimismielessä kannattaa ennen laukkamerkin opettamista opettaa vaikkapa pysähtyminen, tai että ennen traileriin houkutettua kannattaa opettaa, miten sieltä pääsee ulos.
Mutta - iso mutta, astuu siinä vaiheessa kuvioon, kun hevonen ja ratsastaja osaavat jo tietyn määrän yhteistä merkkikieltä ja ratsastajalla on selkeä käsitys siitä mitä hän haluaa. Oli se sitten laukanvaihto, piaffin ensiaskeleita, erikoisesteen hyppääminen tms. parhaaseen lopputulokseen pääsee usein vetämällä turhat mutkat suoriksi ja tarttumalla itse asiaan. Sitä paitsi, vaikka on olemassa tiettyjä nyrkkisääntöjä missä järjestyksessä asiat pitää opettaa, hyvin suuri osa niistä on sellaisia, että ne voi opettaa jossain muussakin hetkessä kuin juuri nyt. Tänään.
Yhtenä nyrkkisääntönä voisi vaikka pitää sitä, että kun jokainen treenikerta, maasta tai selästä johtaa johonkin, vaikka vain yhden askeleen oikeaan suuntaan, homma eteneen. Saatan olla hieman mukavuudenhaluinen kouluttaja, koska mieluummin teen vähän ja pelkkiä onnistumisia, kuin tuhansittain sinne päin palikoita.
Oleellista kaikessa kouluttamisessa on kuitenkin kaksi asiaa, toinen on se, että ihminen tietää mitä ja miten hän haluaa asian opettaa ja toinen on se, että hevonen tietää, mitä siltä kulloinkin halutaan.
Ei siis kannata tehdä yksinkertaisista asioista turhan vaikeita. Se turhauttaa sekä hevosta, että ihmistä. Kun sinulla on tavoite, suunnittele matka sinne ja toteuta se. Kysy kokeneemmilta neuvoa, jos matkan varrella tulee mutkia matkaan. Ja tartu rohkeasti siihen mitä kohti olet menossa!
Ajattelin opettaa hevoseni traileriin, juoksutan sitä siis pyöröaitauksessa.
Koirani ei anna kiinni päästyään vapaaksi, laitan sen illaksi jäähylle.
Hevoseni ei vaihda laukkaa, teen avoja ja sulkuja määrättömästi.
Kyllä se siitä.
Törmään hyvin usein siihen oletukseen, että kaikkien asioiden opettamiseen on olemassa jokin salamyhkäinen kiertotie. Pitää tehdä tiettyjä harjoituksia, jotka vahvistavat hevosta, tekevät siitä sitä ja tätä ja sitten jonain päivänä, kun Merkurius on oikeassa suhteessa Venukseen, tuulee etelästä ja oma mielentilani on oikea ja hengitykseni, sekä energiani virtaa kuin vuolas joki, SE tapahtuu.
On totta, että hevosen lihaksistoa kehitettäessä on järkevää tehdä tiettyjä asioita tietyssä järjestyksessä. Ihan vain myös siksi, että oppimismielessä kannattaa ennen laukkamerkin opettamista opettaa vaikkapa pysähtyminen, tai että ennen traileriin houkutettua kannattaa opettaa, miten sieltä pääsee ulos.
Mutta - iso mutta, astuu siinä vaiheessa kuvioon, kun hevonen ja ratsastaja osaavat jo tietyn määrän yhteistä merkkikieltä ja ratsastajalla on selkeä käsitys siitä mitä hän haluaa. Oli se sitten laukanvaihto, piaffin ensiaskeleita, erikoisesteen hyppääminen tms. parhaaseen lopputulokseen pääsee usein vetämällä turhat mutkat suoriksi ja tarttumalla itse asiaan. Sitä paitsi, vaikka on olemassa tiettyjä nyrkkisääntöjä missä järjestyksessä asiat pitää opettaa, hyvin suuri osa niistä on sellaisia, että ne voi opettaa jossain muussakin hetkessä kuin juuri nyt. Tänään.
Yhtenä nyrkkisääntönä voisi vaikka pitää sitä, että kun jokainen treenikerta, maasta tai selästä johtaa johonkin, vaikka vain yhden askeleen oikeaan suuntaan, homma eteneen. Saatan olla hieman mukavuudenhaluinen kouluttaja, koska mieluummin teen vähän ja pelkkiä onnistumisia, kuin tuhansittain sinne päin palikoita.
Oleellista kaikessa kouluttamisessa on kuitenkin kaksi asiaa, toinen on se, että ihminen tietää mitä ja miten hän haluaa asian opettaa ja toinen on se, että hevonen tietää, mitä siltä kulloinkin halutaan.
Ei siis kannata tehdä yksinkertaisista asioista turhan vaikeita. Se turhauttaa sekä hevosta, että ihmistä. Kun sinulla on tavoite, suunnittele matka sinne ja toteuta se. Kysy kokeneemmilta neuvoa, jos matkan varrella tulee mutkia matkaan. Ja tartu rohkeasti siihen mitä kohti olet menossa!
keskiviikko 14. tammikuuta 2015
Mitä haluat kuulla?
Hevosmaailma on täynnään mitä erilaisimpia ihmisiä ja hevosia ongelmineen. Se, mikä on toiselle ihmiselle ongelma, ei ole sitä toiselle.
Esimerkiksi ratsastukseen liittyvät ongelmat. Jollekulle on suurin haaste päästä hevosensa kanssa tallinpihalta maastoon, kun joku toinen kamppailee sen kanssa, että hevonen ei opi vaihtamaan laukkaa.
Jonkun on vaikea hakea hevosensa tarhasta jos siellä on muita hevosia ja joku toinen kärvistelee ohjiin nojaavan hevosen kanssa.
Maailma on täynnään tietoa ja erilaisia koulutusmenetelmiä on tarjolla pyöröaitaustyöskentelystä kehonkielellä kommunikointiin, operanttia koulutusta jne. Miksi ihmeessä tarve ja tieto eivät kohtaa?
Me ihmiset emme lopulta ole kovin erilaisia verratuna hevosiin. Ensimmäiseksi opitut asiat ja käytökset ovat juurtuneet niin syvälle selkäytimeen, että uuden kokeilu, saati uusien - ehkä vaikeiden - asioiden oppiminen on työn takana. Toisinaan ihmiset ehkä haluavatkin pitää ongelmansa, koska niiden taakse voi ikäänkuin piiloutua ja aina löytyy selitys sille, miksi homma ei etene.
Entä se vaihtoehto?
On äärettömän kiehtovaa pohtia, miksi rankaisukeskeinen ajatusmaailma on edelleen valloillaan, vaikka positiivinen vahviste on tutkitusti tehokkaampaa. Tutkimuksista viis, empiirinen kokemus kun kerran kertoo, että "kyllä se hevonen oppii, kun sitä rangaistaan väärästä". Miksi on helpompi ottaa vastaan ohje: "Anna sille turpiin" hetkeäkään kyseenalaistamatta? Sen sijaan, että "Etsi ongelman syy ja vaikuta siihen. Älä reagoi väärään käytökseen, vaan palkitse oikeasta käytöksestä".
Ei ole helppoa olla vastarannankiiski ja uskoa, että vastaan tulevat ongelmat ovat vain asioita, joille voi halutessaan tehdä jotakin. Meitä "toisinajattelijoita" alkaa onneksi olla jo niin paljon, että ethän sinäkään neuvoa tai mielipidettä kysyessäsi ja saadessasi vastauksen ota sitä henkilökohtaisesti? Se, että joku uskoo järjestelmälliseen systeemiin voi olla ihan perustelua.
Esimerkiksi ratsastukseen liittyvät ongelmat. Jollekulle on suurin haaste päästä hevosensa kanssa tallinpihalta maastoon, kun joku toinen kamppailee sen kanssa, että hevonen ei opi vaihtamaan laukkaa.
Jonkun on vaikea hakea hevosensa tarhasta jos siellä on muita hevosia ja joku toinen kärvistelee ohjiin nojaavan hevosen kanssa.
Maailma on täynnään tietoa ja erilaisia koulutusmenetelmiä on tarjolla pyöröaitaustyöskentelystä kehonkielellä kommunikointiin, operanttia koulutusta jne. Miksi ihmeessä tarve ja tieto eivät kohtaa?
Me ihmiset emme lopulta ole kovin erilaisia verratuna hevosiin. Ensimmäiseksi opitut asiat ja käytökset ovat juurtuneet niin syvälle selkäytimeen, että uuden kokeilu, saati uusien - ehkä vaikeiden - asioiden oppiminen on työn takana. Toisinaan ihmiset ehkä haluavatkin pitää ongelmansa, koska niiden taakse voi ikäänkuin piiloutua ja aina löytyy selitys sille, miksi homma ei etene.
Entä se vaihtoehto?
On äärettömän kiehtovaa pohtia, miksi rankaisukeskeinen ajatusmaailma on edelleen valloillaan, vaikka positiivinen vahviste on tutkitusti tehokkaampaa. Tutkimuksista viis, empiirinen kokemus kun kerran kertoo, että "kyllä se hevonen oppii, kun sitä rangaistaan väärästä". Miksi on helpompi ottaa vastaan ohje: "Anna sille turpiin" hetkeäkään kyseenalaistamatta? Sen sijaan, että "Etsi ongelman syy ja vaikuta siihen. Älä reagoi väärään käytökseen, vaan palkitse oikeasta käytöksestä".
Ei ole helppoa olla vastarannankiiski ja uskoa, että vastaan tulevat ongelmat ovat vain asioita, joille voi halutessaan tehdä jotakin. Meitä "toisinajattelijoita" alkaa onneksi olla jo niin paljon, että ethän sinäkään neuvoa tai mielipidettä kysyessäsi ja saadessasi vastauksen ota sitä henkilökohtaisesti? Se, että joku uskoo järjestelmälliseen systeemiin voi olla ihan perustelua.
torstai 8. tammikuuta 2015
Miltä syyllisyys tuntuu?
Muistan elävästi sen päivän, kun löysin ensimmäisen hevostaito-opettajani. Puolen tunnin puhelinkeskustelusta itkin puolet ajasta, koska oivalsin, ettei hevosessani ollut mitään vikaa. Tuntui todella turhauttavalta ymmärtää, että olin itse aiheuttanut hevoseni ongelmat joko suoraan toiminnallani, tai epäsuorasti tekemilläni valinnoilla. Tärkeintä minulle oli kuitenkin saada ymmärrys siitä, mitä hevoseni tarvitsee voidakseen tulla yhteiskuntakelpoiseksi yksilöksi.
Ei varmaan tarvitse edes kertoa, kuinka säntillisesti maltoin tehdä harjoituksia päivästä toiseen. Perus tuntuma- ja myötäysharjoituksia. Vuoden harjoittelun jälkeen minulla oli talli täynnä hevosia opiskelemassa näitä samoja asioita, mutten edelleenkään ollut täysin tyytyväinen omaan hevoseeni, joten lykkäsin ratsastuksen aloitusta yhä edelleen. Kun se päivä viimeinen koitti, olin häkeltyä siitä tunteesta, siitä, kuinka pehmeä, rento ja elastinen hevonen voikaan olla. Tämä oli ainoa millä oli väliä. Silloin.
Vuodet kuluivat ja yhä enempi hevosia kulki käsieni läpi. Suurin osa näistä oli ratsukoulutuksessa, mutta joukkoon mahtui myös ravihevosia, työhevosia, islanninhevosia jne. Aina, kun vastaani tuli uusi laji tai ongelma, heittäydyin intohimolla sitä kohti ja halusin opiskella aiheesta kaiken. Jokaista pientä yksityiskohtaa myöden.
Tuon 90-luvun lopulla kohdatun nöyrtymisen jälkeen, jouduin samaan tilanteeseen vielä kahdesti. Kerron niistä kohta lisää. Se, miksi nämä tilanteet ovat olleet merkittäviä elämäni ja oppimisurani kannalta johtuu siitä tavasta, kuinka uudet oivallukset ja ihmiset tulivat elämääni. Ja tämä kaikki on tietysti muokannut minusta sellaisen opettajan ja valmentajan, joka päivänä olen. Tai ainakin haluan olla.
Elettiin 2000-luvun alkua ja kävin ratsuttamassa asiakkaani nuorta hevosta. Kyseessä oli nuori ori, jolla oli käyty muutamia kertoja selässä, ja nyt oli tarkoitus tapahtua ensimmäisten ratsastusten sen omalla kotitallilla, koska se oli muuttanut kesäksi laitumelle tammoja astumaan.
Olin luonnollisesti valmistellut hevosta selkäännousuun ja tarkistanut, että aiemmin opitut asiat ovat sillä muistissa edelleen. Juuri kun jalka jalustimella olen ponnistamassa selkään, kuulen tammojen laukkaavan laitumelta kentän viereen. Melko luonnollista, että nuori ori reagoi tähän, samoin minä. Otin ohjista tiukasti kiinni ja pysäytin hevosen.
Tätä koulutustilannetta oli todistamassa ystäväni, joka totesi minulle, että "Ei kai se halua seistä paikoillaan, kun satutat sitä suuhun!" Totta, ihan totta. Hän oli erittäin oikeassa, mutta minua se loukkasi. Turhautti. Ketutti. Ja vaikka mitä. Ja mielessäni ajattelin, että "sinä et koskaan edes uskaltaisi tehdä tätä, ole siis hiljaa."
Minulla kesti vuosia, ennenkuin kerroin hänelle, millaisen muutoksen hän minussa käynnisti. Mitä kaikkea itsetutkiskelua, oman osaamisen kyseenalaistamista, huonosti nukuttuja öitä, itkettyjä hetkiä kentän laidalla jne. Ja se syyllisyys. Se tuntui vatsanpohjassa asti. Ja tuntuu edelleen. Olen kiitollinen niistä hänen sanoistaan, koska ne avasivat minulle uusia näkökulmia ja mahdollistivat uuden muutoksen. Mutta, en tiedä, olisiko jokainen reagoinut samalla tavalla ne kuullessaan.
Vuodet kuluivat ja tein intohimoisesti edelleen töitä oman oppimiseni eteen. Seuraava kolahdus tuli vuosia myöhemmin kurssilla, jossa opettaja sanoi minulle: "Ei sinun hevosesi halua olla kanssasi. Se tulee luoksesi siksi, että se on koulutettu tekemään niin!" Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja ajattelin, että ei taas! Enko minä koskaan opi???
Tiedän, että Te tunnistatte itsenne näistä ja hyvä niin. Suurella kiitollisuudella kiitän teitä siitä, että olitte minua kohtaan rehellisiä. Pyydän kuitenkin, että jos tämä herättää teissä mitään tunteita tai ajatuksia ja niin pohtikaa hetkinen millainen tilanne olisi toisin päin. Haluaisitteko te kuulla, kuinka joku näkee teissä puutteita matkalla täydellisyyteen? Millaisia tunteita ne herättävät? Miltä tuntuu kuulla, että on vielä joku osa-alue, jota en vieläkään osaa, saati etten edes tiennyt sen olemassaolosta.
Mitä suoremmin minulle on puhuttu ja mitä enempi minua ja tekemisiäni on kritisoitu, mitä enemmän motiivejani on kyseenalaistettu, sitä nöyrempi, pehmeämpi ja lempeämpi minusta tulee. Tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta teiltä, joita olen ymmärtämättömyyttäni loukannut tai syyllistänyt. Useimmiten se ei ollut tarkoitus.
Uskokaa tai älkää rakkaat oppilaat, tarvitsen teitä yhtä paljon kuin te minua. Ja kyllä, minä näen kyllä kaikki virheet, joita te teette. Minä tunnistan myös onnistumiset. Kaikkea ei voi, eikä tarvitse korjata kerralla. Hevosella ei ole tietoa siitä, mitä se pitäisi osata tai mitä teidän pitäisi osata. Hevonen on onnellinen, jos sen lajityypiset tarpeet otetaan huomioon ja sen hyvinvointi on taattu. Hevosta ei haittaa, jos ratsastaja joskus istuu vinossa, kunhan sen vähäistä heinäannosta ei pienennetä entisestään. Hevonen ei varmastikaan menetä yönuniaan, jos et uskalla maastoilla tai ratsastaa ilman kuolaimia, se luultavasti kuitenkin iloistee tarhakaveristaan. Hevonen ei välitä, onko sillä kengät vai ei, jos se liukastelematta ja ontumatta saa kirmata myös ilman ihmisen tukea ja ohjausta.
Me olemme vastuussa hevosistamme ja siksi meitä kalvaa syyllisyys epätäydellisyydestä. Ehkä pienen hetken ajaksi voisimme jättää syyllisyyden syrjään ja tarkastella ihan rehellisesti käytössä olevia resurssejamme ja tyytyä elämään niiden mukaan. Jokaisella ei ole mahdollisuutta rakentaa pihattoa omalle pihalleen. Jokaisella ei ole mahdollisuutta tarjota ryhmätarhausta hevoselleen. Nämä ovat asioita, joiden kanssa on elettävä. Se ei silti tarkoita sitä, ettei jotain parannuksia voisi tehdä. Nämä muutokset ja niiden tarve toivottavasti syntyy jokaisessa meissä itsestämme. Rakkaudesta hevoseen. Ei ulkopuolelta tulevasta painostuksesta tai syyllistämisestä. Ja syyllistymisestä.
Ei varmaan tarvitse edes kertoa, kuinka säntillisesti maltoin tehdä harjoituksia päivästä toiseen. Perus tuntuma- ja myötäysharjoituksia. Vuoden harjoittelun jälkeen minulla oli talli täynnä hevosia opiskelemassa näitä samoja asioita, mutten edelleenkään ollut täysin tyytyväinen omaan hevoseeni, joten lykkäsin ratsastuksen aloitusta yhä edelleen. Kun se päivä viimeinen koitti, olin häkeltyä siitä tunteesta, siitä, kuinka pehmeä, rento ja elastinen hevonen voikaan olla. Tämä oli ainoa millä oli väliä. Silloin.
Vuodet kuluivat ja yhä enempi hevosia kulki käsieni läpi. Suurin osa näistä oli ratsukoulutuksessa, mutta joukkoon mahtui myös ravihevosia, työhevosia, islanninhevosia jne. Aina, kun vastaani tuli uusi laji tai ongelma, heittäydyin intohimolla sitä kohti ja halusin opiskella aiheesta kaiken. Jokaista pientä yksityiskohtaa myöden.
Tuon 90-luvun lopulla kohdatun nöyrtymisen jälkeen, jouduin samaan tilanteeseen vielä kahdesti. Kerron niistä kohta lisää. Se, miksi nämä tilanteet ovat olleet merkittäviä elämäni ja oppimisurani kannalta johtuu siitä tavasta, kuinka uudet oivallukset ja ihmiset tulivat elämääni. Ja tämä kaikki on tietysti muokannut minusta sellaisen opettajan ja valmentajan, joka päivänä olen. Tai ainakin haluan olla.
Elettiin 2000-luvun alkua ja kävin ratsuttamassa asiakkaani nuorta hevosta. Kyseessä oli nuori ori, jolla oli käyty muutamia kertoja selässä, ja nyt oli tarkoitus tapahtua ensimmäisten ratsastusten sen omalla kotitallilla, koska se oli muuttanut kesäksi laitumelle tammoja astumaan.
Olin luonnollisesti valmistellut hevosta selkäännousuun ja tarkistanut, että aiemmin opitut asiat ovat sillä muistissa edelleen. Juuri kun jalka jalustimella olen ponnistamassa selkään, kuulen tammojen laukkaavan laitumelta kentän viereen. Melko luonnollista, että nuori ori reagoi tähän, samoin minä. Otin ohjista tiukasti kiinni ja pysäytin hevosen.
Tätä koulutustilannetta oli todistamassa ystäväni, joka totesi minulle, että "Ei kai se halua seistä paikoillaan, kun satutat sitä suuhun!" Totta, ihan totta. Hän oli erittäin oikeassa, mutta minua se loukkasi. Turhautti. Ketutti. Ja vaikka mitä. Ja mielessäni ajattelin, että "sinä et koskaan edes uskaltaisi tehdä tätä, ole siis hiljaa."
Minulla kesti vuosia, ennenkuin kerroin hänelle, millaisen muutoksen hän minussa käynnisti. Mitä kaikkea itsetutkiskelua, oman osaamisen kyseenalaistamista, huonosti nukuttuja öitä, itkettyjä hetkiä kentän laidalla jne. Ja se syyllisyys. Se tuntui vatsanpohjassa asti. Ja tuntuu edelleen. Olen kiitollinen niistä hänen sanoistaan, koska ne avasivat minulle uusia näkökulmia ja mahdollistivat uuden muutoksen. Mutta, en tiedä, olisiko jokainen reagoinut samalla tavalla ne kuullessaan.
Vuodet kuluivat ja tein intohimoisesti edelleen töitä oman oppimiseni eteen. Seuraava kolahdus tuli vuosia myöhemmin kurssilla, jossa opettaja sanoi minulle: "Ei sinun hevosesi halua olla kanssasi. Se tulee luoksesi siksi, että se on koulutettu tekemään niin!" Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja ajattelin, että ei taas! Enko minä koskaan opi???
Tiedän, että Te tunnistatte itsenne näistä ja hyvä niin. Suurella kiitollisuudella kiitän teitä siitä, että olitte minua kohtaan rehellisiä. Pyydän kuitenkin, että jos tämä herättää teissä mitään tunteita tai ajatuksia ja niin pohtikaa hetkinen millainen tilanne olisi toisin päin. Haluaisitteko te kuulla, kuinka joku näkee teissä puutteita matkalla täydellisyyteen? Millaisia tunteita ne herättävät? Miltä tuntuu kuulla, että on vielä joku osa-alue, jota en vieläkään osaa, saati etten edes tiennyt sen olemassaolosta.
Mitä suoremmin minulle on puhuttu ja mitä enempi minua ja tekemisiäni on kritisoitu, mitä enemmän motiivejani on kyseenalaistettu, sitä nöyrempi, pehmeämpi ja lempeämpi minusta tulee. Tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta teiltä, joita olen ymmärtämättömyyttäni loukannut tai syyllistänyt. Useimmiten se ei ollut tarkoitus.
Uskokaa tai älkää rakkaat oppilaat, tarvitsen teitä yhtä paljon kuin te minua. Ja kyllä, minä näen kyllä kaikki virheet, joita te teette. Minä tunnistan myös onnistumiset. Kaikkea ei voi, eikä tarvitse korjata kerralla. Hevosella ei ole tietoa siitä, mitä se pitäisi osata tai mitä teidän pitäisi osata. Hevonen on onnellinen, jos sen lajityypiset tarpeet otetaan huomioon ja sen hyvinvointi on taattu. Hevosta ei haittaa, jos ratsastaja joskus istuu vinossa, kunhan sen vähäistä heinäannosta ei pienennetä entisestään. Hevonen ei varmastikaan menetä yönuniaan, jos et uskalla maastoilla tai ratsastaa ilman kuolaimia, se luultavasti kuitenkin iloistee tarhakaveristaan. Hevonen ei välitä, onko sillä kengät vai ei, jos se liukastelematta ja ontumatta saa kirmata myös ilman ihmisen tukea ja ohjausta.
Me olemme vastuussa hevosistamme ja siksi meitä kalvaa syyllisyys epätäydellisyydestä. Ehkä pienen hetken ajaksi voisimme jättää syyllisyyden syrjään ja tarkastella ihan rehellisesti käytössä olevia resurssejamme ja tyytyä elämään niiden mukaan. Jokaisella ei ole mahdollisuutta rakentaa pihattoa omalle pihalleen. Jokaisella ei ole mahdollisuutta tarjota ryhmätarhausta hevoselleen. Nämä ovat asioita, joiden kanssa on elettävä. Se ei silti tarkoita sitä, ettei jotain parannuksia voisi tehdä. Nämä muutokset ja niiden tarve toivottavasti syntyy jokaisessa meissä itsestämme. Rakkaudesta hevoseen. Ei ulkopuolelta tulevasta painostuksesta tai syyllistämisestä. Ja syyllistymisestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)