Kypärä on pääasia

Viimeisten parin viikon aikana on sattunut useampi ratsastusonnettomuus. Yksi näistä johti ratsastajan menehtymiseen. Hyvä ystäväni loukkaantui ihan muutama päivä sitten ja hänen onnettomuutensa sai minut tarttumaan näppäimistöön aiheesta.

Ratsastus on vaarallista ja hevosista ei mikään koulutuskaan tee pomminvarmaa, onhan kyseessä pakoeläin. Valitettavasti ammattilaisuuskaan ei takaa, ettäikö vahinkoa voisi käydä, tiedän tämän omakohtaisesti.

Vuonna 2009 oli käännekohta hevosenkouluttajan urallani. Siihen elokuiseen päivään mennessä olin pudonnut hevosen selästä kahdesti vuoden 1993 jälkeen ja luotin rautaiseen ammattitaitooni kuin kallioon. Takana oli satoja nuoria hevosia, joista yksikään ei ollut huolellisesta alkukoulutuksesta johtuen edes koittanut päästä ratsastajasta eroon. Mitään vahinkoa ei ollut edes lähellä. Tai oikeastaan oli, mutta minä en sitä huomannut.

Pari vuotta aeimmin mieheni vammautui vaikeasti työtapaturmassa ja luovuin osasta hevosenkouluttajan työstäni voidakseen jäädä hoitamaan häntä kotiin. Lapset olivat vielä melko pieniä, ja melkoinen hulina oli talossa koko ajan päällä. Samana kesänä 2009 syntyi Tunne Hevonen -lehti, minulle tyypilliseen tapaan on oltava monta rautaa tulessa koko ajan. Eipä käynyt elämä tylsäksi. Itseasiassa, silloin kesällä 2009 pidin ensimmäistä kesälomaa yli 10 vuoteen. Eivät ne viikot suinkaan menneet maatessa ja kaikenlaista puuhatessa. Tietysti.

Lähes päivälleen viisi vuotta sitten se tapahtui. Päällisin puolin voisi sanoa, että nuori hevonen pelästyi jotain ja pukitti, siksi putosin. Tänä päivänä ajattelen asiasta kuitenkin hieman toisin. Se oli selkeä varoitus siitä, että arvostelukykyni petti. Pahemman kerran.

Muistan sen kuin eilisen päivän. Muistan miltä hieman hikinen hevonen tuoksui, muistan miltä maneesin hiekka maistui suussa ja muistan sen äänen, kun kypäräni halkesi ja takaraivoa poltti.
Muistan myös sen ajatuksen - sinulla ei ole varaa tähän - olla tyhmä.

Kypärä luultavasti pelasti henkeni. Jos kolauksen saanutta itsetuntoa, murtuneita jalkoja, lapaa, katkenneita nivelsiteitä ei oteta huomioon, selvisin vähällä. Olen tässä ja tänään kertomassa tätä tarinaa.

Ratsastustaito, hyvä tasapaino ja kehonhallinta auttavat melkolailla, mutta arvostelukyky, hevosen lukutaito ja tilannetaju ovat myös ratkaisevassa roolissa. Hevosen kouluttaminen auttaa aina, mutta hevoset ovat pakoeläimiä, eivät koneita, jotka voisi ohjelmoida olemaan reagoimatta.

Minun työni muuttui ratsuttajasta valmentajaksi ja ratsastan tänä päivänä vain omaksi ilokseni, en enää rahasta. En ollut ajatellut, miten suuri merkitys minun työlläni ja tekemilläni valinnoilla on myös ympärillä oleviin ihmisiin. Tänä aamuna mieheni sanoi, että hän on onnellinen, koska ei joudu enää pelkäämään puolestani. Emme olleet koskaan edes puhuneet siitä, kuinka pelottavaa työni oli läheisten mielestä.

Mitään ei kuitenkaan saa, jos ei uskalla ja hevoset kuuluvat elämääni aina. Mutta niin kuuluu myös kypärä päähän. Pidän valmentajan työssäni kaikkein tärkeimpänä turvallisuuden vaalimista.

Tähän lopuksi liitän linkin, jonka katsomista suosittelen ihan jokaiselle hevosharrastajalle. Koskaan ei ole niin taitava, etteikö tarvitsisi ehjää kalloa ja terveitä aivoja.

 https://www.youtube.com/watch?v=pNfRVNrdyEU

Toivotan sydämestäni toipumista kaikille teille, jotka sairaslomallanne tätä luette. Vahinkoja sattuu, muttei toivottavasti kovin usein.

Nyökky on tärkein

Ihan jo ratsastuksen alkumetreillä tuore harrastaja saa kasapäin erilaisia termejä opittavakseen. Aseta, pidätä, käännä, taivuta, sisäpohje, ulkopohje, enemmän tai vähemmän. Tärkeintä on kuitenkin nyökky, peräänanto, muoto ja mitä kaikkia nimiä tällä hevoselta vaaditulla pään ja kaulan asennolla onkaan.

Melko harvoin ratsastaja tulee kuitenkaan miettineeksi, mihin kaikkeen hevosen pään ja kaulan asento vaikuttaa, saati sitä, että niiden liikkeen rajoittaminen vaikuttaa hevosen tasapainoon ja askellajien laatuun, tahtiin, rentouteen jne.

Valmennustunnilla  kohtaan toisinaan tilanteen, jossa hevosella on selkeitä liikkumisen vaikeuksia ja näitä on lähdetty korjaamaan milloin milläkin keinolla, mutta viimeinen keino on yleensä hevosen pään ja kaulan vapauttaminen asennosta. Asento voi olla hevoselle opetettu tai asento, jossa sitä pidetään joko kuolaimen tai apuohjien avulla, mutta yhtä kaikki, se estää hevosta vaikuttamaan omaan kehoonsa liikuttamalla päätä ja kaulaa.

Tuntumalla

Olen aiemmin kirjoittanut tuntumasta ja siitä, mihin kaikkeen tuntuma vaikuttaa. Tuntuma on kokonaisvaltainen tila, jossa ratsasaja istuu hevosen selässä ja pitää ohjia kädessä. Tämän voi tehdä joko aktiivisesti hevoseen vaikuttaen tai niin, että hevonen on siedätetty/totutettu siihen. Oleellista on kuitenkin se, että hevonen saa päättää tuntuman. Kun hevonen hyväksyy tuntuman, se pyrkii ilman kummempaa opettamista kohti sitä. Aina. Tuntumalle palaaminen on avun käyttämisen jälkeen palkkio.

Hevonen voi olla tuntumalla olematta nyökyssä tai ollessaan nyökyssä. Onko peräänanto siis nyökky vai tuntuman hyväksyminen? 

Luovuutta vai pelkkää hölmöilyä?

Ratsastukseen liittyy paljon sääntöjä, on olemassa ratsastusteitä, kentän ja maneesin liikennesääntöjä, ratsastajien keskinäisiä sääntöjä ja ne säännöt, jotka ihmiset ovat sopineet hevosen puolesta. Sitten on kilpailusääntöjä, arvostelusääntöjä, koulutussääntöjä ja edelleen ne kirjoittamattomat säännöt, joissa sanotaan, että ihminen päättää koko ajan kaikesta, koska hevonen on liian tyhmä tehdäkseen valintoja, paitsi silloin kun se ihmiselle sopii.

Kuvitellaan tilanne, jossa hevonen saisi päästää oman luovuutensa pulppuamaan, mitä kaikkea se mahtaisi tehdäkään itseään ilmentäen?

Perinteiseen hevostenkouluttamiseen liittyy paljon mystiikkaa, jota jaetaan sukupolvelta toiselle, vähän kuin tuurilla. Vanhat hevosmiehet ovat edelleen suuria sankareita, vaikkei kukaan varsinaisesti edes ymmärrä, miten he saivat hevosen tekemään haluamansa.

Luonnollisen hevostaidon rantauduttua koto-Suomeen, alkoi syntyä sääntöjä: älä väistä, älä anna hevosen koskea, älä anna hevosen ennakoida, ole johtaja, älä ole alamainen, ole kuin hevonen jne..

Pehmeyden vastaiskuna tarjoiltiin erilaisia  kehotietoisia lähestymitapoja, jotka eivät kuitenkaan pidä sisällään vain yhtä tai kahta metodia. Ja sama sääntöviidakko jatkuu, älä ole oppurtunisti, älä hengitä pinnallisesti, voit olla lempeä johtaja vain silloin, kun verenpaineesi 110/50, sykkeesi alle 40 ja hengitystiheytesi ei ylitä hevosen hengitystiheyttä, jalkoja pitää liikuttaa vain yhteen suntaan, tai hevonen ahdistuu. Sääntöjä!!!!!!

Seuraavaksi tulevat operantit kouluttajat, jotka laskevat toistojen määriä tehdäkseen kaiken aina oikein ja sääntöjen mukaan. Jos tekee virheen, hevonen ei opi. Kriteeri pitää olla aina oikealla tasolla, tai hevonen ei opi.

Edellämainitut kyseenalaistavat toinen toistensa tekemisiään ja samalla siihen sisältyy melkoinen määrä erilaista syyllistämistä. Tästä on luonnollisesti hyötyä kaikille? Etenkin hevoselle.

Okei, tämä oli todella yleistämistä, mutta mihin on kadonnut luovuus? Tarkoitan sitä luovuutta, että kun ihminen ja hevonen kohtaavat, siihen hetkeen sisältyy paljon muutakin tekniikkaa ja sääntöjä. Kun ihminen nousee hevosen selkään, hänestä tulee ratsastaja. On selvää, että tietyt säännöt on oltava olemassa ja tietyt lainalaisuudet pätevät aina, halusimme tai emme, mutta jos sääntöjen noudattaminen estää oman oivalluksen ja kokemuksen syntymisen, on vaarana että onnistumiset jäävät vähäisiksi. Tai ainakaan ratsastaja ei niin kykene havaitsemaan kaikkien virheiden keskeltä.

Kirjoittamattomat säännöt

Huomaan yllättyväni kerta toisensa jälkeen siitä, millaisiin sääntöihin ratsastajat haluavat tarttua. Niihin kuuluu vaikkapa se, että hevosen pään pitää olla aina nyökyssä, tai se ei ole peräänannossa, tai jos ratsastaja antaa hevosen tehdä jonkin siirtymisen itse, se vie johtajuuden ja tekee jatkossa aina niin. Tai että ratsastajan ja hevosen pitää olla jollakin tietyllä tasolla ennenkuin on lupa tehdä laukanvaihtoja, hevonen voi muuten oppia tekemään ne väärin. Melko mielenkiintoista sinällään, koska hevonen tekee näitä muuveja ihan itsekseenkin, eikö se silloin saisi vaikkapa ravata etupainoisena, kääntyä väärin asettuneena, se saattaa koota itseään asennossa, joka on nyökystä kaukana, onko hevonen siis väärässä?

Uskon, että mitä enemmän annamme hevoselle mahdollisuuden esittää omaa luovuuttaan, sitä helpommin ja mielyttävämmin pääsemme opettamaan sille myös vaikeampia asioita ratsastajan kanssa. Tietysti tällainen toiminta edellyttää monia aiemmin mainitsemiani taitoja, mutta! se tekninen osaaminen ei toivottavasti estä luovuutta, seikkailunhalua ja mahdollisia suuria oivalluksia.

Systeemin varjossa

Johdonmukainen kouluttaminen (lue:ratsastaminen) edellyttää systeemiä. Eri systeemien kultajyvien poimiminen ja niiden sekoittaminen keskenään ei välttämättä ole paras ratkaisu, mutta mikään ei estä kokeilemasta. Samalla tavalla onnistuneiden toistojen määrä auttaa ratsastajaa ymmärtämään, mikä toimii ja mikä ei. Mikäli jonkin liikkeen ratsastaminen menee pieleen kerta toisensa jälkeen, lähestymistavan vaihtaminen saattaa nopeuttaa tulokseen pääsyä.

Seuraavan kerran kun nouset satulaan, pohdipa hetkinen, kenelle ratsastat ja millaisia kokemuksia haluat päästä kokemaan. Tämän jälkeen uskalla haastaa itseäsi ja tunnustele tarjoaako hevosesi sinulle koskaan sitä, mitä eniten toivot. Kun se tekee sen, palkitse se ruhtinaallisesti. Oli luottosysteemisi ihan mikä tahansa.

Ratsastus on F = -kx, I = FΔt, M = F⊥r, M = r x F

Eipä tätä yhtään yksinkertaisemmin voikaan kuvata?

Ensimmäinen kysymys, joka minulle tulee mieleen uuden asiakkaan kohdalla, liittyy siihen ymmärrykseen, jota hänellä itsellään on. Minun osaamiseni tai tietomääräni ei auta mitään, jos asiakas ei tiedä mitä hän haluaa.

Olen toisinaan huomannut pohtivani tilannetta, jossa asiakas ei tiedä, eikä ehkä edes halua tietää tai tunnistaa omia tarpeitaan. Ratsastuskulttuuriimme on kovin pitkään, ellei aina kuulunut se fakta, että joku muu tietää aina enemmän tai paremmin kuin sinä itse. On melko pelottavaa ajatella, mitä kaikkea ratsastajat ovatkaan valmiita tekemään miellyttääksen valmentajaa, kanssaratsastajia jne.

Valmentajan tai opettajan osaamisen ja ammatillisuuden yksi määre voisi olla vaikkapa se, kuinka monimutkaisesti tai epäselvästi hän kykenee tahtonsa, anteeksi - vaatimuksensa ilmaisemaan. Ja sitten kun tämä on ilmaistu, seuraavaksi ohjeet ovat vähintäänkin abstrakteja: enemmän sitä ja tätä ja lisää tuota ja tätä. Mitä? Missä vaiheessa ratsastuksesta on tehty ydinfysiikan kaltainen tieteen laji? Itseasiassa monta sataa vuotta sitten...ennen kuin siitä tehtiin muuten vaan todella vaikeaa.

Kuten varmaan te kaikki tiesittekin, ratsastus oli ennen muinoin taidetta. Taiteenlajina siihen liittyi oleellisesti kauneus, vaivattomuus, pehmeys, näyttävyys, aktiivisuus ja monia muita kaunosanoja, joita yhä tänä päivänä viljellään vastoin parempaa ymmärrystä. Tai mistä minä mitään tiedän...

Sen kuitenkin tiedän, että hevonen ei lähtökohtaisesti KOSKAAN halua olla vastahankainen, etupainoinen, nojata ohjaan, olla hidas poihkeelle tai mitään muutakaan, millä ratsastajat, opettajat ja valmentajat haluavat selittää omaa taitamattomuuttaan. Hevonen ei ole kovinkaan vaativa eläin ja kumppani, se tyytyy vähään, on yritteliäs ja todella nopea oppimaan. Ainakin jos verrataan ihmiseen.

Voisiko kohta koittaa se päivä, jolloin hevosen ääni saa olla myös kuuluvilla. Kuten olen aiemmin sanonut: kun kouluratsastuksessa arvostellaan hevosta (joo, alakerrassa on 4!!! kohtaa ratsastajaa varten) olisi korkea aika antaa hevosille myös mahdollisuus oppia ja näyttää, mihin kaikkeen ne pystyvät. Mielikuvituksemme tuskin riittää siihen ymmärrykseen, millaiset mahdollisuudet hevosessa itsessään on. Ennenkuin sen turpa sidotaan kiinni ja pyytämisen sijaan sitä aletaan käskeä. Kenties tulee vielä se päivä, jossa kilpailun voittaa paras kouluttaja ja hänen tyytyväinen hevosensa.
Mutta ennen sitä on itse kunkin meistä hyvä tarkistaa ja päivittää osaamistamme, olla aliarvioimatta muita osaajia ja samalla tavalla valmiina jakamaan tietoa ja osaamista, olla rohkeutta myös vastaanottaa uutta.

Lopuksi videonpätkä hyväntuulen ratsukosta, Lindasta ja Pampulasta. Videolla ei ole tarkoitus esittää mitään valmista, vaan hevonen saa itse tarjota askellajeja ja liikeitä eri asennoissa ja tempossa. Tämä luovuuden valloillepäästäminen on yhdenlainen askel kohti ratsastustaidetta.

https://www.youtube.com/watch?edit=vd&v=RqzC9vv3bLM

Sinulla on vastuu osa 2.

Edellinen bloggaus on herättänyt paljon keskustelua ja kommentteja moneen suuntaan, joten jatkan aiheen tiimoilta vielä.



Kun mietimme mihin kaikkialle ratsastajan tai hevosen omistajan vastuu kantaa, voimme keskustella asiasta loputtomasti, joten päädyn rajaamaan keskustelun tämän kirjoituksen tiimoilta ratsastukseen ja lainaan tähän eilistä fb-päivitystäni, joka kuului näin:



"Keskity onnistumisiin ja vahvista niitä. Hevonen muuttuu paremmaksi silloin jokainen ratsastuskerta."



Yksikään hevonen ei ole täydellinen, eikä myöskään ratsastaja. Virheiden huomioiminen on helppoa ja yleinen tapa lähestyä ratsastamista. Jos sen sijaan keskittyisimme yhä enemmän huomioimaan sitä, mikä sujuu jo ja vahvistamaan näitä entisestään, vaikeidenkin asioiden kanssa työskentely muuttuu helpommaksi. Kuin huomaamatta.



Jos ratsastaminen ja siinä saavutetut onnistumiset ovat joko aina epäonnistumisia, herättävät hevosessa vastustelua ja/tai jännitystä, stressiä, on kierre syytä katkaista pikimmiten. Jos hevonen saisi valita, se työskentelisi jatkuvasti mukavuusalueellaan. Miksi siis emme soisi sitä sille?



" Jos jonkun asian tekeminen on sinusta ikävää, älä tee sitä. Epämiellyttävien asioiden toistamisen sijaan etsi keino tehdä se miellyttävästi."



Valmentajien ja opettajien militäärinen auktoriteetti on jo aikansa elänyttä. Jos joku koskaan kehottaa sinua pakottamaan hevostasi, lyömään, repimään tms, muista, että SINÄ olet vastuussa teoistasi. Sama pätee liian vaikeiden tehtävien teettämiseen, jotka aiheuttavat hevoselle kohtuutonta rasitusta, pelkoa tai kipua. Myöskin liiallinen stressin tuottaminen on kiellettyä. Ja tiedätkö mitä? Tämä ei ole vain minun mielipiteeni, vaan se on ihan eläinsuojelulaissa säädettyä. Sinä satulassa ja ohjat kädessä olet lopulta vastuussa. Ei valmentaja. Jos nimittäin kaikkein ikävimmässä tapauksessa kävisi niin, että hevonen loukkaantuisi tai muuten vahingoittuisi, niin luuletko, että valmentajasi on valmis kantamaan vastuunsa?



Jos tunnet pettymystä, epäonnistumisia ja harmitusta usein, pysähdy hetkeksi miettimään, miksi. Työskenteletkö sillä tasolla ja niissä tehtävissä joita sinä haluat vai mitä valmentaja haluaa?


Uskalla kysyä ja kyseenalaistaa. Ammattilaisella on aina vastaus kaikkeen. Ja jos ei ole, hän käyttää aikaa ja vaivaa selvittääkseen asian.



" Jos jokin asia tuntuu sinusta ikävältä, se on sitä myös hevoselle. Älä miellytä ketään muuta kuin hevosta, silloin voit olla itsekin onnellinen."



Jos sinusta tuntuu ikävältä ratsastaa ohjat tiukalla, hauis jännittyneenä, mietipä hetki, miltä hevosen suussa tuntuu.



Jos liian vaikean tehtävän seurauksena hevonen menee pois tolaltaan ja on täysin pitelemätön, tilanne on sinulle kurja, mutta mietipä miltä hevosesta tuntuu.



Hevosen rentous, aktiivisuus ja pehmeä taipuisuus ovat loistavia mittareita sen suhteen, miltä siitä tuntuu. Jos kuuntelet hevosta, kohtelet sitä kunnioittavasti, etkä laita sitä liian vaikeiden tehtävien eteen, huomaat sen yhä enemmän rentoutuvan. Silloin sinunkin on helpompi rentoutua ja nauttia työskentelystä.



Luota tunteeseen, jonka hevonen sinussa synnyttää. Kukaan muu ei voi tietää, miltä sinusta tuntuu, paitsi se hevonen allasi paraikaa.



Älä siis miellytä ketään muuta kuin hevosta.

Sinulla on vastuu - ihan kaikesta

Eräs asiakkaani ja hyvä ystäväni lausui suuren viisauden vuosia sitten: " Vaikka maailmassa on kuinka paljon tietoa ja osaamista tarjolla, olet lopulta aina yksin hevosesi kanssa. Pitää vaan luottaa siihen, mikä tuntuu oikealta."

Ja tämä pitää niin paikkaansa.

Luin tänä aamuna artikkelin koskien Särkänniemen delfiinien kohtaloa ja varsin kouriintuntuvasti näen yhteyskohtia tässä tilanteessa siihen hetkeen, jolloin hevosen omistaja tekee hevostaan koskevia päätöksiä.

Missä ja miten sen pitäisi saada asua ja elää? Pihatossa, tallissa, kengättä, kengillä, laumassa, yksin, loimitettuna talvet vai ilman loimea. Pitääkö sitä kouluttaa, vai eikö pidä? Meneekö se mahdollisesti hukkaan, jos sillä ei kilpailla tai jos kilpaillaan, onko se yhtä kuin kiusaaminen? Millä tavalla sitä pitäisi kouluttaa ja treenata?

Olosuhteiden muuttuminen on hevoselle aina stressi, se on rutiinien orja ja sen myötä kaikki muutokset vaikuttavat siihen. Vaikka tarjoaisit hevosellesi vuosien täysihoitotallissa asumisen jälkeen mahdollisuuden omassa pihassa olevaan pieneen maalaistalliin ja lajitovereiden kanssa kokopäivätarhauksen, saattaa hevonen alkuun stressaantua. Jos vaihdat ratsastuksen lajia, valmentajaa tai koulutusmenelmää, kaikki muutokset voivat aiheuttaa hevoselle stressin. Myös oppiminen ja se positiivinen vahvistaminen.

Ilman ymmärrystä kokonaisuudesta, ilman tietoa ja kokemusta, saattaa tehdä virhearvioita. Kuinka niitä kokemuksia ja ymmärrystä sitten voi hankkkia, etenkään, kun mielipiteitä on joka lähtöön. Toinen toistaan ammattimaisempia.

Luota itseesi ja siihen tunteeseen, jonka hevonen sinussa synnyttää. Ilman tätä tunnetta ja sen kuuntelemista heität ehkä tahtomattasi vastuun jollekulle muulle.  Kaikki ei aina ole sitä miltä se näyttää ja kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa. Jos joku asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, maistele ja tunnustele, onko se myös niin.

Eilen illalla valmennuspäivän päätteeksi viimeinen asiakas oli 3 kk:n ikäinen orivarsa. Olimme ilta yhdeksältä laitumella, jossa se viettää varsan ensimmäistä kesää emänsä ja kahden muun hevosen kanssa. Kuinka ollakaan, emä toi varsan luoksemme - kuin iltapäiväkerhoon ja kävimme lyhyesti läpi, mitä kaikkea sille on jo opetettu. Kun uusi asia oli sille esitelty ja tehty muutama toisto, omistaja kysyi minulta: pitäisikö jättää tähän? Vastasin, että jos teet kerran vielä.... hän teki ja varsa laukkasi emänsä luokse.

Sen pituinen se.

Ei sentään, vaan jäimme ihastelemaan luonnon ääniä ja metsän taakse laskevaa aurinkoa ja hetken päästä varsa halusi uuden lähestymisen, josta se palkkioksi sai paljon rapsutuksia. Seuraavalla kerralla omistaja luottaa taatusti omaan tunteeseensa, eikä muiden ehdotuksia.

Olipa kerran ...

"Tämä on entinen ravuri, ja kun se on päässyt kärryt perässään irti, sillä ei voi koskaan enää ajaa."
"Se nousi pystyyn selkäännoustessa, joten se pitää saada ammattilaiselle ratsastettavaksi."
"Aina kun mä kiristän satulavyötä, se yrittää purra."
"Tämä on sellainen jännittäjä, ihan sama kuka siellä on kyydissä, se vaan jännittyy yhtäkkiä."
"Tätä täytyy nyt ratsastaa tiukalla ohjalla, että se myötää"
"Tämä ei käänny vasemmalle, joten pidän siitä vasemmasta ohjassta tiukemmin kiinni!!!"

Tuttuja tarinoita eikö?

Olipa kerran hevonen, joka ostettiin lahjakkaana ja lupaavana kilpahevosena. Sillä hevosella oli kuitenkin yksi tarina, se ryösti aina välillä. Moni valmentaja sanoi, että sitä pitää vetää suusta, tai taistella sen kanssa. Totuuus on joskus tarinaa ihmeellisempi, koska ratsastaja oli sitä mieltä, että ohjista pitää myödätä. Ja se toimi. Tämä hevonen sai siitä hetkestä uuden tarinan....

Olipa kerran ratsastuksenopettaja, joka halusi oppia uutta. Hän tulenpalavasti rakasti työtään ja oli aina avoin kaikelle uudelle. Eräänä päivänä kuitenkin hänen ystävänsä kertoi, että aurinko saattaa sittenkin kiertää maata ja että hevosille voi opettaa erilaisia tehtäviä ihan ilman vaikeilua. (toim. huom. ilman ihmisten vaikeilua). Viikkojen pohdiskelun jälkeen hän keräsi ammattitaitonsa kasaan ja päätti rohkeasti kokeilla uutta lähestymistapaa. Ja mitä tapahtuikaan? Se toimi. Täysin moitteettomasti,  ilman yksityiskohtaista ohjeistusta.

Olipa kerran ihminen ja eläin. Molemmat halusivat säilyä hengissä ja välttyä kaikelta epämukavuudelta. Kummalla heistä on vastuu? Kumpi heistä voi kirjoittaa uuden tarinan?