Mitä pienet edellä....

Tämän viikon aikana on somessa pyörinyt yllätys olympiaratsastaja Isabell Werthin youtube-videoita. Ensimmäinen kohahdus syntyi, kun Werth julkaisi videon, jossa hän ratsastaa menestyksekkäällä Satchmolla ilman satulaa ja kuolaimia. Seuraava kohina alkoi arvostelusta, jota kyseinen ratsastajatar sai osakseen.  Sinällään mielenkiintoinen ele ja osoitus kenties siitä, kuinka joko osaa ratsastaa tai sitten ei. Toisekseen, videolta on varsin selkeästi nähtävissä, kuinka kootuissa liikkeissä hevonen aukoo suutaan, joka taas on merkki siitä, että hevonen on oppinut liittämään liikkeeseen epämukavuutta, kenties kipua.

Ystäväni sanoi videon nähtyään, mitä pienet edellä, sitä isot perässä. Aika kultaa muistot jne, mutta ei kai suomalainen kouluratsastuskansa ole vielä unohtanut vajaan vuoden takaista kuolaimetonta kouluratsastuksen kilpailunäytöstä, joka käytiin Helsinki Horse Fairissa?
Tunne Hevonen -lehden järjestämä kisa keräsi jos nyt kaikkien aikojen yleisöä, niin ainakin katsomon ja seisomapaikat täyteen. Tunne Hevonen Dressage Challenge noteerattiin kaikkialla maailmassa ja kiitosten, sekä kannustusten tulva oli ihan mieletöntä. Emme tehneet vain suomalaista ratsastushistoriaa vaan kyse maailmanlaajuisesti merkittävästä teosta.

Millaista sitten oli organisoida tällainen kisa? Kaikkea muuta kuin helppoa! He, jotka lähtivät mukaan, halusivat ehkä kokea jotain uutta, ainutlaatuista, sekä antaa yleisölle mahdollisuuden oivaltaa, että ratsastustaito ei ole varusteista kiinni. Olen edelleen suuresti kiitollinen osallistujille siitä, että teitte kanssamme suomalaista ratsastushistoriaa. Nyt vuotta myöhemmin voin tunnustaa, että kutsuimme noin parisenkymmentä ratsastajaa kisaan mukaan. Alle 10 vaivautui edes vastaamaan...

Nyt kun kansainvälinen stara tekee vastaavaa kotonaan, arvostelijoita löytyy (niin niitä muuten löytyi myös viime maaliskuussa). Sen sijaan, että voisimme iloita siitä, että HEVOSEN parhaaksi ihmiset ovat valmiita poistumaan mukavuusalueeltaan ja irtautumaan vanhoista kaavoista on mielestäni jo hurraamisen arvoista.
Voitaisiko pikkuhiljaa opetella näkemään myös muutoksen aikaansaamat positiiviset vaikutukset, eikä pelkkää negatiivisuutta?
Halatkaa hevosianne ja ratsastakaa hellästi, sekä kohteliaasti. Oli sillä kuolaimet tahi ei.

Onnellinen hevonen - onko sellaista?

Hevosen onnellisuuden eteen yksi on valmis rakentamaan suuren metsätarhan, luopumaan kengistä ja ehkä jopa ratsastuksesta. Toiselle se toiminta saattaa merkitä tallipaikanvaihtoa ympäristöön, jossa hevosen pääsee joka päivä tarhaan.  Kolmas kenties ajattelee, että yhdentekevää onko hevonen onnellinen, kunhan se hyppää. Neljännelle on ehkä tärkeintä, että hevonen eri ylitä karsinan oven kynnystä oven ollessa auki tai että hevonen on jatkuvasti kontrolloitavissa.

Jos mietitään hevosen perustarpeita, joihin kuuluu siis jo ainakin osalle hevosihmisistä tutuksi tulleet mantrat: ruokaa, juomaa, suojaa ja laumaa. Tämän lisäksi hevonen tarvitsee tietyn määrä virikkeitä, jota järjestää joko ympäristö, lauma tai ihminen. Virikkeettömässä ympäristössä hevonen tylsistyy, joka ei välttämättä näy ylirentona mielentilana vaan ehkä päinvastoin. Ihminen saattaa tulkita tämän rajojen testailuna tai ajatella, että hevonen ei kunnioita tms.
Fyysistä rasitusta lisämällä saattaa pahin särmä hioutua pois, mutta mikäli kyseisen yksilön tarpeet jäävät osin tyydyttämättä seurauksena on stressi. Tämä stressi saattaa purkautua monella eri tavalla, eikä harjaantumaton silmä heti edes huomaa, että jotain on vialla.

Tästä voidaan ehkä tehdä seuraava pohdinta, ovatko virikkeet extraa vai kuuluvatko ne perustarpeisiin? Tarvitseeko hevonen myös aivoilleen työtä? Hyötyykö se oppimisesta ja oppimaan oppimisesta? Voiko hevosen onnellisuutta lisätä aktivoimalla sitä kyseisen yksilön tarpeet huomioonottaen ja vielä sen lisäksi tyydyttämällä ne vähimmäistarpeet. Vai tuleeko hevostelusta liian työlästä ja haastavaa?

Lahjattomat treenaa osa 6. Positiivinen vahviste on huijausta

Tänään viimeksi keskustelin ystäväni kanssa aiheesta ratsastus ja hevosen koulutus.
On hienoa, että vihdoinkin muutamilla alueilla hevosten ammattimainen ja järjestelmällinen koulutus lyö itseään läpi, on mukaan tullut enenevässä määrin myös positiivinen vahviste.
Oikeastaan se on kyllä huijausta, koska silloin hevonen ei tee siltä pyydettyjä asioita siksi, että se kunnioittaisi, luottaisi ja tottelisi ratsastajaa. Jokaisen itseään kunnioittavan ratsastajan on syytä erottaa se, että suorittaako hevonen siltä pyydetyt asiat siksi, että sen pitää niin tehdä vaiko siksi, että se on motivoinut palkkion toivossa.

 Ehkä vaikeinta tässä kokonaisuudessa on hahmottaa se, että ihminen ei oikeastaan voi vain päättää, mikä kelpaa hevoselle palkkioksi. Meillä saattaa olla oletus, mutta yrityksen kautta ja hevosta kuuntelemalla sekin selviää.

Ensi kerralla kun opetat hevosellesi uutta asiaa, mieti hetki, kumpi sitä motivoisi enemmän: paineen myötäys vaiko paineen myötäys kera porkkanan...

Ongelmanratkaisun juurilla osa 2. Tahtotila

Hevosten hyvinvointikeskusteluun liittyy paljon sellaisia huomioita ja argumetteja, joiden ensisijainen tarkoitus vaikuttaa olevan huomion kääntäminen pois itse aiheesta.
Vuosia sitten hevosihmisiä puhutti laumassa tarhaaminen, sekä tarhaamisen tarpeellisuus ylipäätään. Kokopäivätarhauksen vastustajat halusivat tuoda keskustelussa pääosin esiin se faktana, että vahinkoja voi sattua, kallis hevonen voi loukkaantua ja jos hevonen tarhailee liikaa, siitä tulee laiska. Lisäksi kokopäivätarhaus vaatisi lisää tarhatilaa, joka taas maksaa. Myöskin ruokamäärä aiheutti pohdintaa, koska jos kokopäiväisesti tarhaava hevonen tarvitsee lisää heinää, sen pitäminen on myös kalliimpaa.

Haluan heittää pallon vastustajille: jos hevosen hyvinvointi on kiinni rahasta, missä menee moraalinen raja? Jos taas hevosen hyvinvointi on kiinni omasta viitseliäisyydestä, missä menee raja?

Kun esimerkiksi puhutaan kokopäivätarhaamisesta tai pihattoasumisesta, se voi ja on myös muutakin kuin polviin asti kuravellissä kaatosateessa seisovia tylsistyneitä, märkiä ja palelevia hevosia. Jos aidosti haluamme muuttaa ja kehittää hevosten oloja, meidän on ensiarvoisen tärkeää ensin tiedostaa ja hyväksiä se hevosen parhaaksi oleva ja sitten pyrkiä kohti sitä, kukin omilla resursseillamme.

Syyllistymiskortti vaikeuttaa keskustelua ja kanssakeskustleijan aina näyttämään syylliseltä ja jotenkin itsekkäältä. Jospa ensi kerran keskustelunavauksessa voitaisiin pohtia itse asiaa, hevosen parhaaksi.
Tässä tarvitaan aitoa tahtotilaa, tahtoa muuttaa asioita, vaikka ne eivät muutkaan silmänräpäyksessä. Jossain muualla, jollain muulla on aina asiat huonommin, muttei sen ei pitäisi estää meitä kehittymästä ja kehittämästä omaa tekemistämme ensitä paremmaksi.

New age, kukkis ja kaksnelkki

Hevosten hyvinvointikeskustelu puhuttaa - edelleen. Vanhan kahtiajaon, kukkahattutädit vs kaksnelkit lisäksi on tullut kolmas mystinen joukkio mukaan, heitä voitaisiin kutsua naksuttelijoiksi, mutta koska he eivät pelkästään käytä naksutinkoulutusta hyväkseen hevosen koulutuksessa, vaan kokonaisvaltaisesti pyrkivät oivaltamaan hevosen oppimisen lainalaisuuksia ja käyttävät uusinta tietoa tästä hyväkseen, he ovat kuin uusi new age-sukupolvi.

Sen sijaan, että kukkikset ja kaksnelkit ottaisivat tämän käsillä olevan tiedon riemuissaan vastaan, syntyykin outo kuilu, jossa kaikki hevosten kanssa tekeminen yht'äkkiä on syyllistettävää ja tuomittavaa, vaikkei kukaan sitä ääneen sanokaan.

Kun oivalsin luonnollisen hevostaidon myötä, mitä kaikkea voinkaan sen kautta saavuttaa hevoseni kanssa, tiesin että tämä on vasta alkua. Mikään metodi tai lähestymistapa ei varmasti ole määränpää, vaan reitti löytää ja ymmärtää yhä laajemalti kokonaisuutta.

Olin viikonloppuna pitämässä kurssia ja  kuulin itseni sanovan jälleen ääneen, "käytän tätä systeemiä johdomukaisesti siihen asti, kunnes löydän paremman".  Se, että jonkin työkalun tai metodin heittää ns. romukoppaan ei tarkoita sitä, että se olisi yksistään huono tai kelvoton. Se ei ehkä palvele tarkoitustaan enää samalla tavoin kuin aiemmin. Se, että avoimin mielin, syyllistymättä tai ketään tuomitsematta astuu uusiin kenkiin ja rohkeasti lähtee tallaamaan - ehkä vastavirtaan - on mahdollisuus jokaiselle meistä.

Edelleen jaksan ihmetellä ratsastuskulttuurissamme vallitsevaa "pärjäämistä". Niin pitkään kun hommat sujuvat jotenkin, ei ole syytä etsiä tai ottaa vastaan uusia oppia. Tämä on oikeastaan aika ikävää, koska soisin ihan jokaiselle hevoselle ja etenkin ihmiselle, että harrastuksesta ja työstä voisi saada kaiken ilon ja kyllä, hyödynkin irti.

Jokainen neuvo sisältää itsessään jo kritiikin ja yhä useampi ihminen tänä päivänä peräänkuuluttaakin ratkaisuja ongelmien toteamisen sijaan. Toisinaan ne ratkaisu saattaa olla ihan siinä käsillä, mutta sitä näe, koska oikeastaan sille ei ole edes tarvetta tai uudelle tielle astuminen pelottaa.

Hevonen ei myötää - kovasuinen hevonen osa 2.

Kun ratsastajalla on käsitys siitä, millaisen tuntuman hevonen hyväksyy, hänellä on mahdollisuus vaikuttaa tähän tuntumaan jatkossa. Tuntumaan ja sen säilyttämiseen vaikuttaa moni asia. Ratsastajalle tuntuman säilyttämiseen vaikuttaa oman kehonsa hallinta ja tasapaino. Mielentila luonnollisesti myös. Sen lisäksi hevosessa tapahtuvat muutokset vaikuttavat ratsastajan kykyyn säilyttää tuntuma.
Jos asiaa tarkastellaan hevosen kannalta, sen mahdollisuuteen säilyttää tuntuma vaikuttaa tietysti ratsastaja, mutta sen lisäksi myös askellaji, sen tempo, alusta jolla liikutaan ja hevosen mielentila.
Jotta hevosella olisi mahdollisuus vaikuttaa tuntuman säilymiseen, sillä tulee olla ensinnäkin tieto siitä, millainen tuntuma ei häiritse sitä ja toisaalta, jotta se motivoituu säilyttämään tuntuman, alkuun vaikka vaan hetken, sen täytyy tietää, että se saa siitä palkkion. Eli myötäyksen.

Ratsastajan on joskus vaikea hahmottaa myötäystä ja sen ajoituksen tärkeyttä. Yksinkertaisinta on aloittaa tuntuman harjoittelu paikallaan seisten ja vasta kun se sujuu, siirrytään käyntiin jne. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ratsastaja kerää ohjat tuntumalle hevosta tunnustellen. Kun hevonen ei pyri liikkumaan, ei vastustele vaan hyväksyy tuntuman, seuraa myötäys. Homma jalostuu sillä, että muutaman toiston ja myötäyksen jälkeen, ratsastaja jää odottamaan, että hevonen myötää niskastaan, josta taas seuraa myötäys ohjilla. Alkuun hevosen saattaa olla vaikea hahmottaa täsmälleen korrektia asentoa, mutta vähästä palkitseminen johtaa kyllä oikeaan suuntaan. Tämä harjoittelu jalostaa ratsastajan kärsivällisyyttä, kykyä hahmottaa hevosen ajantajua ja toisaalta opettaa myös sen, miten pienestä palkitsemalla voi saavuttaa suuria edistysaskeleita.

ps. on ihan sama, onko hevosella suussaan kuolaimet vaiko riimu päässä. Sama juttu toimii aina.

Hevonen ei myötää - kovasuinen hevonen osa 1.

Oletko koskaan miettinyt mitä myötääminen oikeastaan tarkoittaa ja miten se vaikuttaa hevoseen kokonaisvaltaisesti?
Käytännössä myötääminen on mielentila. Jos hevonen "myötää" niskastaan jännittyneenä tai pakotettuna, sen myötääminen näyttää varsin mekaaniselta, silmät ja sieraimet ovat kireät, hevonen aukoo suutaan ja pureskelee kuolainta. Lisäksi se saattaa keikuttaa päätään ylös- alassuunnassa, sekä heiluttaa, ravistella häntäänsä.

Jotta hevonen voisi myödätä pehmeästi ja rennosti sekä niskastaan, että koko kehostaan, sen tulee ymmärtää missä asennossa paine loppuu ja saada työskennellä kyseisessä asennossa häiriöttä. Paljon puhuttu syvällealas-ratsastuksen huono puoli hevosen oppimisen kannalta liittyy juuri tähän. Kuolaimen takana liikkuessaan hevonen välttää ohjastuntuman. Hevonen on joko täysin tyhjä tai ainakaan se ei liiku läpi kehon pehmeällä ohjastuntumalla.

Alkuun on varmasti hyvä määritellä sopiva tai oikea ohjastuntuma? Olen sitä mieltä, että hevonen päättää sen, jonka lisäksi ratsastajan velvollisuus on opettaa hevoselle mikä on sille toivon mukaan miellyttävin asento ja pehmein ohjastuntuma. Omasta mielestäni ihannetuntuma on roikkuvan pyykkinarun ja hädintuskin kontaktin välillä. Hetkellisesti tuntuma voi olla jotain muutakin, mutta pitkään jatkuva voimakas tuntuma, kuten myös täysin ilman tuntumaa liikkumnen on epämiellyttävä niin ratsastajalle kuin hevosellekin. Tämän lisäksi tuntuman ollessa epätasainen tulee ratsastajan ohjasotteista hyvin helposti epätarkkoja. Lisäksi kuolaimen aiheuttama paine hevosen suussa tiettävästi aiheuttaa paljon erilaisia terveydellisiä haittoja...mutta niistä toisella kertaa.

Kuinka saada hevonen pehmeälle ohjastuntumalle?
Ensin kannattaa ottaa selvää, millaisen tuntuman hevonen haluaa itse valitessaan.
Tämä on yksinkertaisinta selvittää niin, että alkuu kävelee pitkin ohjin käyntiä. Sellaista käyntiä, joka on hevoselle ominaisin tapa kävellä. Sitten ratsastaja alkaa pikkuhiljaa keräämään ohjia tuntumalle, koko ajan tarkkaillen hevosen liikkumista ja muita eleitä. Kun hevonen ensimmäisen kerran reagoi tuntuman keräämiseen, on se ensimmäinen hetki tehdä huomio siitä, millainen sen reaktio on. Myötääkö se niskastaan pehmeästi ja hyväksyy ohjastuntuman lisääntymisen vai hidastaako se käyntiä, muuttuuko käynnin rytmi, nostaako tai laskeeko se päätään ja niskaansa?