Useat meistä ovat käyneet niin istunta- kuin kehonhallintavalmennuksessa. Myös psyykkinen valmennus on yhä suositumpaa ja siitä osoituksena on mm. se, että Suomen Ratsastajainliitolla on oma urheilypsykologi maajoukkueratsastajien tarpeisiin. Loistavaa.
Se, mistä tänään bloggaan, liittyy kuitenkin hevosen valmennukseen ja nimenomaan ratsuhevosen valmennukseen. Vaikka tässä yhteydessä puhun lähinnä kouluratsusta, samat lainalaisuudet pätevät ihan kaikkiin lajeihin.
Fyysinen valmennus
Fyysinen valmennus sisältää eri osa-alueita, joista tärkeimpinä mainittakoon fyysisen kunnon, motoristen taitojen ja kestävyyden kehittäminen. Hevosen kohdalla rautalankaversiona tämä tarkoittaa sitä, että jotta hevoselle voisi opettaa ylipäätään mitään satulasta käsin, sillä tulee olla riittävä peruskunto jaksaakseen liikkua ja harjoitella, sillä tulee olla rakenteeltaan ja aiemmin kehittyneiden ominaisuuksien (esim. hapenottokyky, fyysinen tasapaino liikkua eri askelajaeissa ja erilaisilla alustoilla) valmiudet selviytyä tulevista haasteista.
Osa näistä on ominaisuuksia, jotka kehittyvät jo kauan ennen ratsukoulutuksen aloitusta, koska tutkimusten mukaan jo varsa-ajan liikkuminen vaikuttaa siihen, millainen urheilija hevosesta voi kehittyä. Tähdet on siis maalattu jo aikoja sitten. Myös erilaiset perinnölliset alttiudet ja vahvuudet vaikuttavat omalta osaltaan siihen, mitä hevoselta voi tulevaisuudessa odottaa.
Motoriset taidot kehittyvät osin itsestään, mutta esim. kouluratsastusliikeiden tekeminen on käytännössä hevoselle täysin luonnotonta. Tästä vaikkapa esimerkkinä voltti, jossa hevonen on asettunut ja taipunut käännöksen suuntaan. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna jokainen liike ja sitä edellyttävä kehon asento olisi syytä harjoitella etukäteen. Tähän harjoitteluun sisältyy sekä motorinen harjoittelu, oppiminen, riittävä onnistuneiden toistojen määrä, sekä hevosen motivointi. (Tästä myöhemmin psyykkinen valmennus - kappaleessa.)
Vaikka hevosen ratsukouluttaminen ja liikkeiden opettaminen ei ole salatiedettä, jonkin verran se edellyttää ymmärrystä siitä, miltä jonkin liikkeen edeltävä asento tai "semiliike" tuntuu ja näyttää. Miten kukin liike rakentuu, mitä hevosessa tapahtuu näitä vaiheita harjoitellessa, kuinka paljon toistoja tarvitaan, ennenkuin liike on vakiintunut ja sitä voidaan harjoitella eri askellajeissa, eri tempossa, eri ärsykkeiden vallitessa jne. Hyvä nyrkkisääntö on se, että kun hevonen pystyy tekemään täsmälleen samasta vihjeestä (avusta) täsmälleen samanlaisen liikkeen vaikkapa 10 kertaa peräkkäin, täsmälleen samalla tavoin, voidaan sanoa, että se osaa sen. Jos onnistumistiheys on 50-50, kyse on todennäköisesti joko sattumasta tai siitä, että ratsastaja "kannattelee" hevosta, jolloin hevonen ei varsinaisesti ole vielä valmis suorittamaan ko. liikettä.
Apupyörät pois
Usein puhutaan siitä, kuinka hevosta täytyy tukea tai auttaa koko ajan pysymään tietyssä asennossa tai jatkamaan pyydettyä liikettä/askellajia. Tästä seuraa väistämättä oravanpyörä, jossa ratsastaja toimii ikäänkuin apupyörinä. Voidaan toki ajatella niin, että kun hevonen osaa ratsastajan käyttämät avut (ohjastuntuma, istunta ja pohje) se saatetaan näiden apujen väliin, jolloin se ikäänkuin "löyhästi" liikkuu raameissa, jonka ratsastaja avuillaan sille asettaa. Tästä mielikuvasta kuintenkin toinen näkökulma: mikäli hevonen oppii säilyttämään staattisen asennon, se on liki mahdotonta tehdä tätä jännittymättä ainakin hetkittäin.
Jos sen sijaan tarkasteltaisiin säännöllisin väliajoin sitä, kuinka hyvin hevonen kykenee asentonsa säilyttämään ilman apua, se saattaisi mahdollistaa hevosen itse kokevan kannattavaksi säilyttää pyydetty asento. Tämän myötä hevosen valmius muuttaa askellajia, suuntaa tai liikettä tulee luonnollisesti yhä vahvemmaksi.
Psyykkinen valmennus
Ennen varsinaiseen valmennukseen menoa haluan korostaa, että mikään valmennus- tai koulutusmenetelmä ei korvaa lajityypillisiä tarpeita. Jos hevonen ei saa riitävästi vapaata liikuntaa, korsirehua, lepoa, suojaa ja muiden hevosten seuraa, on sen valmentaminen jo lähtökohtaisesti pakkasella. Kun edellämainitut tarpeet on tyydytetty, seuraavaksi hevosen elinympäristön virikkeellisyys määrittelee pitkälti sitä, millaisessa tunnetilassa se suuren osan aikaansa viettää. Tämä ei voi olla heijastumatta hevosen koulutukseen.
Tylsä, passivoiva, virikkeetön ympäristö on masentava kenelle tahansa. Parhaimmillaan ihmisen tarjoama liikunta ja mahdollinen koulutus saattaa tarjota jonkin asteista virikettä, mutta parhaimmillaan myös hevosurheilija olisi innostunut, kiinnostunut ja lähtökohtaisesti utelias ja aktiivinen.
Mitä tulee psyykkiseen valmennukseen, se kulkee käsi kädessä kouluttamisen kanssa siinä mielessä, että mitkä tahansa säännöt tai rajat ovat omiaan vaimentamaan aloitekykyä ja luovuutta. Mietipä nuorta keihäänheittäjää, jolle valmentaja joka heiton jälkeen sanoisi: "Ihan hyvä heitto, MUTTA..."
Yksi suuri osa psyykkistä valmentamista on motivaation kasvattaminen/ylläpitäminen. Tämä edellyttää sitä, että suurelta osin tehtävät on asetettu sellaiselle tasolle, että onnistumisia tulee enemmän kuin epäonnistumisia. Että tehtävät rakentuvat aina aiemmin opitun pohjalle ja että hevosen omaa aloitekykyä ei nujerreta ihmisen tavoitteellisuuden varjolla. Tästä esimerkkinä valmennushetki, jossa tarkoituksena on harjoitella vastalaukkaa, mutta hevonen pyrkii toistuvasti vaihtamaan laukkaa. Ratsastajan ja valmentajan mielestä tämänhetkiseen koulutustasoon ei kuulu laukan vaihtaminen, joten sitä ei myöskään hyväksytä. Toinen näkökulma tilanteeseen voisi olla sellainen, että selitys sille, miksi hevonen tarjoaa laukanvaihtoa, liittyy suurella todennäköisyydellä siihen, että sen tasapaino ei ole riittävä siltä pyydettyyn vastalaukkaharjoitukseen.
Sen sijaan, että laukanvaihdon oppimista pidettäisiin vahingollisena vastalaukan oppimiselle tai ylipäätään hevosen koulutukselle, on hyvä muistaa, että jokaiselle liikkeelle on mahdollista ja erittäin suotavaa opettaa oma vihjeensä, jolloin esimerkkitilanteessa yksinkertaisuudessaan riittäisi liittää vaihtoon oma vihjeensä ja helpottaa harjoitusta niin, että myös vastalaukasta tai sen aikomuksesta pääsisi palkitsemaan.
Tyydy vähään
On eriasia opettaa yksittäistä asiaa, asentoa tai liikettä alkuun, kuin pyytää hevosta ylläpitämään sitä. Esimerkkinä nuori hevonen ja ensimmäiset laukannostot, joissa saattaa käydä niin, että alkuun hevonen tarjoaa vain muutamaa yksittäistä askelta, jotka nekin saattavat olla etupainoisia, väärää laukkaa, sisälavalle nojaten jne. Jotta jonain päivänä hevonen voisi a. vastata pienimpään mahdolliseen pyyntöön rentouden säilyttäen ja b. askellajin laatu pysyy vaadittuna, c. hevosen tunnetila ei käänny negatiiviseksi ja vielä d. epäonnistumisilta voitaisiin välttyä, on syytä paloitella pienetkin tehtävät hevoselle sopiviin paloihin. Se, mikä on riittävän vähän, selviää hevosesta, kuinka innokkaasti se tarjoaa viimeksi pyydettyä uudelleen. Lisääntyykö aktiivisuus ja pysyykö hevonen rentona. Vastusteleeko se apuja tai muuttuuko sen suhtautuminen käytettyihin apuihin (nojaa ohjaan jne) lisääntyykö konfliktikäytös (suun avaaminen, hampaiden narskuttelu, hännän heiluttelu, pukittaminen jne.)
Yksittäinen ei toivottu käytös ei kaada maata merelle, mutta mitä useammin niitä esiintyy, sitä todennäköisemmin se alkaa vaikuttaa hevosen asenteeseen ratsastusta kohtaan. Epäonnistumisia ja mokia sattuu kaikillle, niitä huonoja hetkiä ja huonoja askeleita. Siksi niitä ei kannata erikseen harjoitella, koska se mitä vahvistat, lisääntyy. Etupainoinen hölkkä tai ympäri kenttää kaahottaminen ei millään tavoin lisää tasapainoa, oli kyse fyysisestä tai psyykkisestä tasapainosta.
Hevonen ei tiedä, mihin tarkoitukseen se asioita oppii. Onko se puskaratsu vai kisahevonen. Käytännössä kilpahevosen valmennuksessa suurin eroavuus syntyy siitä, että hevoselle koulutettuja asioita siltä tullaan pyytämään vieraissa paikoissa, joissa ärsykkeiden määrä voi olla valtava. tai että siltä pyydetään vaikeita asioita, vaikka se olisi väsynyt, tai sen olisi jostain syystä vaikea keskittyä.
Mitä varmemmin tehtävät sujuvat kotona, sitä varmemmin niitä pystyy suorittamaan myös erilaisissa häiriötilanteissa. Osa psyykkistä valmentamista on ehdottomasti se, että kisoihin ei mennä vaatimaan täyttä onnistumista, jos tehtävät eivät suju kotona jo 100 %:n varmuudella.
"Kysy viisaamalta"
Kukaan ei tiedä kaikkea ja vain olemalla utelias, sekä kriittinen voi kehittyä. Hyvän ratsastuksen ja kouluttamisen seuraaminen opettaa varmasti enemmän kuin huonon. Jos joskus näet ratsukon, jonka työskentely miellyttää silmääsi, älä kadehdi, vaan tartu hetkeen - kysy kuinka hän on päässyt omaan tavoitteeseensa. Jos menetelmä tai keinot eivät sinua miellytä, älä luovuta, vaan jatka etsimistä.
Hevosen kouluttaminen ja valmentaminen on todella antoisaa. Mitä enemmän oivalluksen ja onnistumisen kokemuksia kaikki osapuolet saavat, sitä nousujohteisempaa tekeminen on. Vaikka kaikki ei ole jatkuvasti täydellistä, kannattaa keskittyä siihen, mikä on oleellista, juuri sillä hetkellä tärkeintä. Taitava ja nöyrä ratsastaja hyväksyy sen tosiasian, että aina voi tehdä paremmin. Aina voi hieman viilata tätä tai tuota. Tärkeintä on kuitenkin pitää hevonen tyytyväisenä ja halukkaana työskentelyä kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti