Niitä päiviä tulee kaikille eteen. Milloin hevonen kettuilee, kieltäytyy menemästä vesiboksiin, nostelee jalkojaan letkuttaessa tms. silloin on joskus pakko huitasta. Asettaa rajat ja kertoa hevoselle, että minä olen johtaja, lopeta pelleily.
Joskus se on niin jäykkä ridatessa, eikä suostu väistämään toista pohjetta. Ihan pakko on välillä kenkästä, että se tulee nopeeksi pohkeelle ja alkaa kunnioittamaan apuja. Koska sen pitää. On ihan pakko. Olishan se hemmetin vaarallista, jos hevonen pysähtyisi silloin, kun mä haluan, että liikkuu eteenpäin. Tai että se kehtaisi pukata tai potkasta päin apuja. Ei käy.
Se ohjiin nojaaminen on ärsyttävää. Mulla nousee niskavillat pystyyn, kun kuulen sen hampaitten narskutuksen. Ihme, että se pystyykin siihen, vaikka vedin turpiksen niin tiukkaan, että huulet on rullalla. Mutta ei auta vaikka välillä nypin ohjasta, kiskaisen sen istumaan tai vedän vaan täysillä toisesta ohjasta, että kaula menee solmuun. Sitten jää jäljelle vaan sahata ohjilla tai yksinkertaisesti vaan vetää niin, että pää menee alas, turpa lähelle ryntäitä. Ja mikä parasta, narskutus loppuu. Tai en ainakaan kuule sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti