Muistan elävästi sen päivän, kun löysin ensimmäisen hevostaito-opettajani. Puolen tunnin puhelinkeskustelusta itkin puolet ajasta, koska oivalsin, ettei hevosessani ollut mitään vikaa. Tuntui todella turhauttavalta ymmärtää, että olin itse aiheuttanut hevoseni ongelmat joko suoraan toiminnallani, tai epäsuorasti tekemilläni valinnoilla. Tärkeintä minulle oli kuitenkin saada ymmärrys siitä, mitä hevoseni tarvitsee voidakseen tulla yhteiskuntakelpoiseksi yksilöksi.
Ei varmaan tarvitse edes kertoa, kuinka säntillisesti maltoin tehdä harjoituksia päivästä toiseen. Perus tuntuma- ja myötäysharjoituksia. Vuoden harjoittelun jälkeen minulla oli talli täynnä hevosia opiskelemassa näitä samoja asioita, mutten edelleenkään ollut täysin tyytyväinen omaan hevoseeni, joten lykkäsin ratsastuksen aloitusta yhä edelleen. Kun se päivä viimeinen koitti, olin häkeltyä siitä tunteesta, siitä, kuinka pehmeä, rento ja elastinen hevonen voikaan olla. Tämä oli ainoa millä oli väliä. Silloin.
Vuodet kuluivat ja yhä enempi hevosia kulki käsieni läpi. Suurin osa näistä oli ratsukoulutuksessa, mutta joukkoon mahtui myös ravihevosia, työhevosia, islanninhevosia jne. Aina, kun vastaani tuli uusi laji tai ongelma, heittäydyin intohimolla sitä kohti ja halusin opiskella aiheesta kaiken. Jokaista pientä yksityiskohtaa myöden.
Tuon 90-luvun lopulla kohdatun nöyrtymisen jälkeen, jouduin samaan tilanteeseen vielä kahdesti. Kerron niistä kohta lisää. Se, miksi nämä tilanteet ovat olleet merkittäviä elämäni ja oppimisurani kannalta johtuu siitä tavasta, kuinka uudet oivallukset ja ihmiset tulivat elämääni. Ja tämä kaikki on tietysti muokannut minusta sellaisen opettajan ja valmentajan, joka päivänä olen. Tai ainakin haluan olla.
Elettiin 2000-luvun alkua ja kävin ratsuttamassa asiakkaani nuorta hevosta. Kyseessä oli nuori ori, jolla oli käyty muutamia kertoja selässä, ja nyt oli tarkoitus tapahtua ensimmäisten ratsastusten sen omalla kotitallilla, koska se oli muuttanut kesäksi laitumelle tammoja astumaan.
Olin luonnollisesti valmistellut hevosta selkäännousuun ja tarkistanut, että aiemmin opitut asiat ovat sillä muistissa edelleen. Juuri kun jalka jalustimella olen ponnistamassa selkään, kuulen tammojen laukkaavan laitumelta kentän viereen. Melko luonnollista, että nuori ori reagoi tähän, samoin minä. Otin ohjista tiukasti kiinni ja pysäytin hevosen.
Tätä koulutustilannetta oli todistamassa ystäväni, joka totesi minulle, että "Ei kai se halua seistä paikoillaan, kun satutat sitä suuhun!" Totta, ihan totta. Hän oli erittäin oikeassa, mutta minua se loukkasi. Turhautti. Ketutti. Ja vaikka mitä. Ja mielessäni ajattelin, että "sinä et koskaan edes uskaltaisi tehdä tätä, ole siis hiljaa."
Minulla kesti vuosia, ennenkuin kerroin hänelle, millaisen muutoksen hän minussa käynnisti. Mitä kaikkea itsetutkiskelua, oman osaamisen kyseenalaistamista, huonosti nukuttuja öitä, itkettyjä hetkiä kentän laidalla jne. Ja se syyllisyys. Se tuntui vatsanpohjassa asti. Ja tuntuu edelleen. Olen kiitollinen niistä hänen sanoistaan, koska ne avasivat minulle uusia näkökulmia ja mahdollistivat uuden muutoksen. Mutta, en tiedä, olisiko jokainen reagoinut samalla tavalla ne kuullessaan.
Vuodet kuluivat ja tein intohimoisesti edelleen töitä oman oppimiseni eteen. Seuraava kolahdus tuli vuosia myöhemmin kurssilla, jossa opettaja sanoi minulle: "Ei sinun hevosesi halua olla kanssasi. Se tulee luoksesi siksi, että se on koulutettu tekemään niin!" Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja ajattelin, että ei taas! Enko minä koskaan opi???
Tiedän, että Te tunnistatte itsenne näistä ja hyvä niin. Suurella kiitollisuudella kiitän teitä siitä, että olitte minua kohtaan rehellisiä. Pyydän kuitenkin, että jos tämä herättää teissä mitään tunteita tai ajatuksia ja niin pohtikaa hetkinen millainen tilanne olisi toisin päin. Haluaisitteko te kuulla, kuinka joku näkee teissä puutteita matkalla täydellisyyteen? Millaisia tunteita ne herättävät? Miltä tuntuu kuulla, että on vielä joku osa-alue, jota en vieläkään osaa, saati etten edes tiennyt sen olemassaolosta.
Mitä suoremmin minulle on puhuttu ja mitä enempi minua ja tekemisiäni on kritisoitu, mitä enemmän motiivejani on kyseenalaistettu, sitä nöyrempi, pehmeämpi ja lempeämpi minusta tulee. Tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta teiltä, joita olen ymmärtämättömyyttäni loukannut tai syyllistänyt. Useimmiten se ei ollut tarkoitus.
Uskokaa tai älkää rakkaat oppilaat, tarvitsen teitä yhtä paljon kuin te minua. Ja kyllä, minä näen kyllä kaikki virheet, joita te teette. Minä tunnistan myös onnistumiset. Kaikkea ei voi, eikä tarvitse korjata kerralla. Hevosella ei ole tietoa siitä, mitä se pitäisi osata tai mitä teidän pitäisi osata. Hevonen on onnellinen, jos sen lajityypiset tarpeet otetaan huomioon ja sen hyvinvointi on taattu. Hevosta ei haittaa, jos ratsastaja joskus istuu vinossa, kunhan sen vähäistä heinäannosta ei pienennetä entisestään. Hevonen ei varmastikaan menetä yönuniaan, jos et uskalla maastoilla tai ratsastaa ilman kuolaimia, se luultavasti kuitenkin iloistee tarhakaveristaan. Hevonen ei välitä, onko sillä kengät vai ei, jos se liukastelematta ja ontumatta saa kirmata myös ilman ihmisen tukea ja ohjausta.
Me olemme vastuussa hevosistamme ja siksi meitä kalvaa syyllisyys epätäydellisyydestä. Ehkä pienen hetken ajaksi voisimme jättää syyllisyyden syrjään ja tarkastella ihan rehellisesti käytössä olevia resurssejamme ja tyytyä elämään niiden mukaan. Jokaisella ei ole mahdollisuutta rakentaa pihattoa omalle pihalleen. Jokaisella ei ole mahdollisuutta tarjota ryhmätarhausta hevoselleen. Nämä ovat asioita, joiden kanssa on elettävä. Se ei silti tarkoita sitä, ettei jotain parannuksia voisi tehdä. Nämä muutokset ja niiden tarve toivottavasti syntyy jokaisessa meissä itsestämme. Rakkaudesta hevoseen. Ei ulkopuolelta tulevasta painostuksesta tai syyllistämisestä. Ja syyllistymisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti