tiistai 3. huhtikuuta 2012

Hevonen tarvitsee ihmistä - vai ihminen hevosta

Kaikessa eläinrakkaudessani pohdin ihan vakavasti, mitä kaikkea hyvää hevoselle on koitunut sen kesyyntymisen myötä. Vuosikymmenten, jopa -satojen jalostuksen tulos näkyy hevosrotujen, värien ja eri kokojen rikkaudessa. Jokaiseen käyttötarkoitukseen löytyy siihen jalostettu ja sopiva rotu. Mutta entäs se hevonen sitten sen rodun ja ulkonäön takana?

Jalostuksen yksi tärkeimmistä tarkoituksista on kehittää hevosen sopivuutta käyttötarkoitukseensa. Tästä syystä ihmettelenkin, että mistä johtuu käsitys ja uskomus, että suorituskyky käy käsi kädessä hankalan luonteen kanssa. Että olemassa oleva suorituskyky korreloisi suoraan huonon käsiteltävyyden tai vaikean hermorakenteen kanssa. Ei kai nyt sentään?

Hevosen luonne  on sen kokemusten summa. Vaikka jokaisella yksilöllä on olemassa geneettinen pohja ja tietyt alttiudet, tarvitaan sekä ympäristö, olosuhteet, kokemukset ja ennenkaikkea sitä koulutusta.  Hyvää, juuri kyseisen hevosyksilön tarvitsemaan koulutusta.

Voiko tästä vetää jotakin johtopäätöksiä? Mielestäni voi. Kahteen suuntaan, jossa toinen näkemys perustuu siihen oletukseen, että hankalasti käsiteltävä tai muuten vaikea luonteinen hevonen onnistuu natsaamaan sopivasti rohkean ja välinpitämättömän ihmisen kanssa. Kun tähän lisätään loistava ratsastustaito, oikea ajoitus ja ripaus onnea, menestytarina voi olla taattu.

Toisaalta kun asiaa tarkastelee hevosen kannalta, on yhä järkyttävämpää se tosiasia, että ihmiset eivät joko ymmärrä tai välitä siitä, mitä jatkuva pakoreaktion ruokkiminen aiheuttaa hevoselle. On totta, että pakoreaktiota käytetään hyväksi monessa tilanteessa. Kukaan hevonen tuskin haluaa olla kuuma tai käydä yltiöpäisillä kierroksilla. Toisaalta, hellepäivänä rennossa ja rauhallisessa mielentilassa käyskentelevä hevonen tarvitsee ärsykkeen, jotta sen kierrokset kiihdyttäisivät sitä sen verran, että laukkapyrähdys olisi edes todennäköinen.

Usein kuulee sanottavan, että kesyhevonen kuolisi nopeasti ilman ihmistä. Rohkenen epäillä tätä vedoten siihen, että esimerkiksi koira villiintyessään saattaa hyvinkin oppia saalistamaan ja sen lisäksi myös kyetä lisääntymään ja pitää huolta omista pennuistaan. Jopa varsin arktisissa olosuhteissa. Hevonen pakoeläimen ominaisuudessaan omaa jo dna:ssaan kyvyn pitää itsestään huolta pakenemalla ja tarpeen mukaan puolustautumalla. Käytännössä Suomen luonnossa ei ole juurikaan hevosenkokoiselle eläimelle luonnollisia vihollisia, paitsi ihminen.

Mitä tulee Suomen talveen, on mainiota seurata pihatossa vuosikausia asuneita hevosia, puhumattakaan niistä hevosista, jotka ovat saaneet syntyä käytännössä luonnotilaan ja sitten muuttaneet Suomeen. Näillä hevosilla on kyky kaivaa ravintoa myös paksun lumihangen alta, kuten kasvien juuria. Lisäksi ne syövät puita, pensaita ja käytännössä paljon muuta sellaista, jota kesyhevosen omistaja ei ehkä tulisi hevoselleen tarjonneeksi. Esimerkiksi nautaan verrattuna hevonen tulee varsin köyhällä ravinnolla toimeen ja sen myötä sille onkin edullista laiduntaa kesä, kerätä vararavintoa ja hidastaa aineenvaihduntaansa talvea kohti. Talviaikana aiemmin kerätty vararavinto kuluu ja keväällä syksyn pullea poni on varjo entisestään, mutta kun ensimmäiset virheät hangesta työntyvät esiin, kaviot toimivat kaivurina, joka etsii talvehtineen monivuotisen kasvin ensi versot ja käynnistää toipumisen talvesta jälleen käyntiin.

Ihminen on varsin pitkään käyttänyt hevosta sekä ravinnoksi että työjuhtana, sotaratsuna toimimisesta puhumattakaan. Kenties olisi viimein korkea aika myöntää, että me ihmiset tarvitsemme hevosta ja meidän olisi syytä antaa hevoselle se kunnioitus, joka sille kuuluu. Tähän liittyy oleellisesti se velvollisuus ottaa selvää millaisen eläimen kanssa olemme tekemisissä ja sen lisäksi vastuu pyrkiä tyydyttämään hevosen lajityypilliset tarpeet sekä jos ja kun sitä käytämme, ottaa huomioon kunkin yksilölliset tarpeen ja joskus, edes joskus laittaa ne omien tarpeidemme sijaan etusijalle.

13 kommenttia:

  1. Mistä johtuu käsitys ja uskomus, että suorituskyky käy käsi kädessä hankalan luonteen kanssa... vastaus on ehkä hevosen sensitiivisyys. Se kuinka voimakkaasti hevonen reagoi johonkin ärsykkeeseen. Hevosen voi kouluttaa sensitiivisemmäksi eli sellaiseksi että se reagoi voimakkaammin ärsykkeisiin. Tähänhän kisahevosten kanssa usein pyritään. Silloin seurauksena voi olla että hevonen reagoi voimakkaammin myös niihin ärsykkeisiin joihin ihminen ei toivoisi sen reagoivan. Eli siitä tulee "hankalampi" hevonen.

    Hevosen voi kouluttaa myös vähemmän sensitiiviseksi. Silloin siitä tulee vähemmän "hankala" mutta myös suorituskykyyn positiivisesti vaikuttava sensitiivisyys ehkä vähenee.

    Koulutuksessa yksi asia jonka kanssa pitää tasapainoilla on se kuinka paljon sensitiivisyyttä halutaan. Pitääkö sensitiivisyyttä lisätä vaikka hevosesta tulee "hankalampi" vai pitääkö sitä vähentää vaikka suorituskyky kärsisi.

    Elämä ja varsinkin hevosten kouluttaminen on ikuista kompromissien tekemistä ;-)

    VastaaPoista
  2. Jaa-a, en tiedä millainen kokemuspinta Harrilla on suoritushevosiin, jalostusoreihin jne. mutta tällä hetkellä sekä Suomen, että maailman huippuratsastajat peräänkuuluttavat hevosen luonnetta (yhteistyöhalukkuutta), käsiteltävyyttä sekä ratsastettavuutta. Se on tosiasia, että tähän on kiinnitetty aivan liian vähän huomiota hevosjalostuksessa on saanut aikaan sen harhaluulon, että suoritushevonen on hankala luonteeltaan tai käsiteltävyydeltään.

    Herkkyys, käsiteltävyys ja hermorakenne ovat eri asioita. Kahteen ensimmäiseen voi vaikuttaa koulutuksella ja kolmanteen jalostuksella.

    VastaaPoista
  3. Meidän ihmisten jalostus todellakin on mitä on, ja silti suurin osa meistä on vapaalla jalalla. oikeudenmukaiset rajat, rakkaus ja huolenpito lapsena ja nuorena auttaa elämään onnellisen elämän. eli eiköhän sama päde hevosiinkin. oikea seura, rajat, rakkaus ja reipas terve tekeminen takaa paremman elämän oli perintötekijät millaiset vaan :D

    VastaaPoista
  4. Niin Arno... paitsi että ne hevoset eivät tarvitse sitä rakkautta mihinkään. Varsinkaan ihmisen rakkautta. Paljon tärkeämpää hevoselle on se että olosuhteet missä sitä pidetään, käsittely ja koulutus ovat asiallisia, lajityypilliset tarpeet mahdollisimman hyvin huomioonottavia. Oikeaa eläinrakkautta on eläimen kunnioittaminen sellaisena eläimenä kun se oikeasti on. Sosiaalisena laumaeläimenä jolla on sisäänrakennettu tarve olla muiden hevosten kanssa koska lauma tuo turvallisuutta ja sosiaalisena eläimenä sillä on myös sisäänrakennettu tarve sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden hevosten kanssa. Tässäkään tuskin voidaan puhua hevosten välisestä rakkaudesta. Kyse on pikemminkin sisään rakennetuista tarpeista.

    Pehmeiden arvojen kannattajien määrä hevosharrastuksen parissa kasvaa koko ajan ja hyvä niin. Näille ihmisille haluan kuitenkin aina sanoa että rakastakaa vähemmän ja miettikää enemmän sitä miten olosuhteista, käsittelystä ja kouluttamisesta saa asiallisempaa ja paremmin hevosen lajityypilliset tarpeet tyydyttävää. Siitä rakastamisesta hevonen ei hyödy yhtään mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No minulle ei ainakaan sana rakkaus ole synonyymi epätyypillisille olosuhteille. Rakkaus eläintä kohtaan motivoi ottamaan selvää millaisesta elämästä se nauttii kunnioittaen sen tarpeita. Kotieläimeksi jalostetut lajit tarvitsevat ihmisen rakkautta juuri siihen.

      Poista
  5. Niin Harri, eikö juuri se ihmisen rakkaus hevostaan kohtaan ilmene niin, että ihminen yrittää parhaansa mukaan järjestää hevoselleen lajityypillisiä tarpeita tyydyttävän elämän?
    Hevostaan rakastava ihminen toimii omien tietotaitojensa perusteella aina hevosensa parhaaksi.

    Se onkin jo toinen aihe, onko tietoa tarpeeksi ja miten sitä käytetään.

    Rakastakaa hevosianne, ihan luvan kanssa! ;)

    VastaaPoista
  6. Rakkaus hevosta kohtaan voi ilmetä eri tavoilla. Ei se hevostaan yliloimittava, pumpuliin käärivä, liian vähällä liikutuksella pitävä, huonosti hevosensa kouluttanut välttämättä rakasta hevostaan yhtään vähemmän kun se joka yrittää järjestää hevoselleen lajityypillisiä tarpeita tyydyttävän elämän. Siksi ihmisen rakkaus hevosta kohtaan on hevoselle täysin merkityksetön asia. Vain ihmisen teoilla on hevoselle merkitystä, ei rakkauden määrällä.

    Aika usein unohtuu se että hyvin ja oikein koulutettu hevonen on tyytyväinen hevonen. Hevonen on kaikessa monimutkaisuudessaan aika yksinkertainen eläin. Jos hevonen on hyvin koulutettu se osaa asiat joita sen halutaan tekevän (hevosiahan pidetään yleensä jotain käyttötarkoitusta varten), se ymmärtää mitä siltä pyydetään ja tekeminen on sille kannattavaa. Silloin hevonen asioita tehdessään on tyytyväinen hevonen. Hevonen on aika yksinkertaisesti ajatteleva eläin joten asioista ei kannata tehdä liian monimutkaisia.

    Sillä kuinka hyvin hevonen on koulutettu ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka paljon ihminen hevostaan rakastaa. Rakastamista tärkeämpää on tietynlainen ammattimainen suhtautuminen hevoseen, olosuhteisiin missä se elää, sen hoitoon ja sen kouluttamiseen. Ne ovat kuitenkin asioita joilla on oikeasti hevoselle merkitystä, rakkauden määrällä ei ole.

    VastaaPoista
  7. Nyt Harri toistelet vain omaa määritelmääsi termille "rakkaus".
    Siitä, miten sen käsittää ja miten se liittyy hevosiin, on yhtä monta tulkintaa kuin on tulkitsijoita. "Ammattimaisuus" on mielestäni juuri sitä rakkautta.
    Muuten olen kyllä kanssasi samoilla linjoilla.

    VastaaPoista
  8. Kaikki sanathan voidaan määritellä miten halutaan. Voihan joku myös sanoa että rakastaa hevosta... leivän päällä jos hevosen liha on hänen lempiruokaansa :-)

    Minä olen itse nähnyt hevosia jotka on pilattu "liialla rakastamisella". Ihminen on pyrkinyt järjestämään hevoselle olosuhteet jossa se voi tyydyttää mahdollisimman hyvin lajityypillisiä tarpeitaan. Kompastuskiveksi on muodostunut tilanne jossa hevosta olisi pitänyt kouluttaa. Vaikka nykyisin positiiviseen vahvisteeseen perustuva koulutus onkin jonkinnäköinen muoti-ilmiö hevosen koulutus perustuu kuitenkin aina pääasiassa negatiivisen vahvisteen käyttöön. Siinä avainsana on paine. Vaikka sopiva määrä painetta on pienin riittävä määrä joskus se pienin riittävä määrä on paljon. Näillä ihmisillä liian tunteenomainen suhtautuminen hevoseen on estänyt riittävän suuren paineen käyttämisen. Näiden ihmisten hevoset oppivat siitäkin jotain mutta eivät sitä mitä niiden oltaisiin haluttu oppivan. Tuloksena oli hevosia jotka eivät tienneet mitä niiltä oikein haluttiin, ns. kurittomia ja joskus jopa oikeasti vaarallisia hevosia.

    Siksi tunteet (ja rakkaus on tunne) eivät saisi vaikuttaa kouluttamiseen. Eivät silloinkaan kun kouluttaminen on jotain muuta kun "eri lajien harmoonista tanssia". Ja sitä kouluttaminen aika usein oikeasti on.

    VastaaPoista
  9. Minä olen nähnyt lapsia ja puolisoita, joita on joko pidetty kovassa herran nuhteessa tai sitten lellitty pilalle. Rakkauden määrään se tuskin vaikuttaa.
    Rakkaus ja rakastaminen ovat tosi sanojan suussa ja tunteita, mutta aktiivinen rakastaminen on tekemistä, onhan kyse verbistä. Voimme saivarrella mielinmäärin siitä, miten kukin asian ymmärtää ja sillä tarkoittaa, mutta tutkimusten mukaan pyyteetön rakastaminen tekee sekä objektille että subjektille keskimäärin enemmän hyvää kuin pahaa. Oli kohteena toinen ihminen puolison tai ystävän roolissa, puhumattakaan siitä, että se on eläin.

    VastaaPoista
  10. Omasta kokemuksesta voin vain sanoa sen että aloin tulemaan nuoren ja vallattoman ruunapojan kanssa paremmin toimeen vasta kun suhde hevoseen ei enää ollut pelonsekainen kiukku ja turhautuminen vaan ymmärtäväisyys ja hevosen tarpeiden kuunteleminen. Vasta kun uskalsin kiintyä siihen ja suhtautua siihen rakkaudella, homma alkoi toimimaan. Sitä ennen toimin mekaanisesti ja toistamalla asioita, kuuntelematta ja näkemättä hevosta yksilönä ja elävänä olentona moniulotteisemmin. Se ei riittänyt että olin johdonmukainen, jos olin aina hiukan myöhässä tai väärässä, en nähnyt hevosta tuntevana olentona vaan koneena joka toimii oikein tai väärin. Nykyään kuuntelen tosi tarkkaan onko sen tunne kiukku, ahdistus, pelko, hämmennys, kipu, ilo, hoivasta nauttiminen vai mikä ja vaikka aina en osaa tulkita oikein, silti yhteistyö sujuu paljon paremmin ja turvallisemmin johtuen paremmasta ja luottamuksellisemmasta suhteesta.

    Se rakkaus on minulle jotain mikä saa haluamaan toiselle hyviä asioita ja itselle parempia taitoja toteuttamaan niitä. Ihan niinkuin rakkaus muitakin eläviä olentoja kohtaan. Varmaan on muunlaistakin rakkautta, sellaistakin mikä jonkun mielestä oikeuttaa väkivaltaan tai toisen elävän olennon hyödyntämiseen.

    VastaaPoista
  11. Hevonen ei koskaan toimi väärin. Hevonen toimii aina oikein ja järkevästi hevosen ajattelutavan mukaan. Hevosen mielestä järkevä tapa ei kuitenkaan ole aina ihmisen mielestä tarkoituksenmukainen tapa toimia. Koulutuksellahan pyritään siihen että hevosen mielestä järkevä ja ihmisen mielestä tarkoituksenmukainen tarkoittaisivat samaa asiaa. Tämän ymmärtäminen vaatii sitä että ymmärtää minkälainen eläin hevonen on, miten se ajattelee ja oppii. Jos sen sisäistää hyvin ei oikein voi suuttua tai tuntea kiukkua hevosta kohtaan. Eihän hevoselle voi olla vihainen siksi että se on hevonen.

    Aloin oikein miettimään sitä olenko itse ollut joskus vihainen tai suuttunut hevoselle enkä kyllä muista että olisin ollut. Se on oikeastaan ajatuksenakin täysin absurdi. Olla vihainen eläimelle siksi että se on eläin.

    Siitä että hevosta osaa lukea/kuunnella sanotaan että se on taito joka joillain on, jotkut voivat sen oppia ja jotkut eivät opi koskaan. Siinä on kyse ehkä pikemminkin jonkinlaisesta "herkkyydestä" jonka ansioista ymmärtää paremmin hevosia kun varsinaisesta eläinrakkaudesta. Ehkäpä sinun kohdallasi oli kyse siitä että annoit itsellesi luvan tuohon "herkkyyteen". Onhan joku sanonut hevoskuiskaajistakin että heidän pitäisi nykyisin kuiskailla vähemmän ja kuunnella enemmän hevosta ;-)

    VastaaPoista