keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Uskallatko tuntea hevosen?

Ennen muinoin 70-luvulla kävin alkeiskurssin. Tärkeimmät varusteet olivat kypärä ja raippa. Ja korolliset kengät. Kaikkien ratsastuksen parissa vietettyjen vuosien aikana päähäni taottiin, että hevosen pitää totella. Vaikka sitten pakolla. Sitä varten jo vaahtosammuttimen kokoisella pitää olla raippa.

Ajat ovat muuttuneet. Vuosikymmeniä ratsastaneet ja ehkä kilpailleetkin ovat saattaneet kyynistyä suhteessaan hevoseen, tai siltä se pelottavasti vaikuttaa. Rahaa kulutetaan niin varusteisiin, lisäravinteisiin kuin kaikenmaailman hoitoihin - hevosen parhaaksi. MUTTA, asenteet eivät juurikaan ole muuttuneet. Hevosen pitää totella, lähtökohtaisesti jos et uskalla pakottaa, olet nynny tai kukkis, jos et käske, olet luuseri. Pääasia on se, että hevoseen tulee suhtautua tunteettomasti, rohkeasti ja tavoitteellisesti. Jos se ei tottele, vika on hevosessa. Tai ehkä sittenkin istunnassasi tai johtajuudessasi. Mitä abstraktimmin syitä voidaan selitellä, sen parempi. Tärkeintä on kuitenkin se, että ihmisen ei tarvitse vaivautua muuttamaan asennettaan. Viatonta luontokappaletta kohtaan. Minua ei juurikaan lohduta kuva, jossa ratsastaja istuu täydellisesti ja samaan aikaan hevosella on suussaan kanki poikittain.

Onneksi muutos tapahtuu, hitaasti, mutta varmasti. Nuoremmat sukupolvet eivät välttämättä kumarra ja tottele auktoriteettejä, vaan uskaltavat ajatella itse. He uskaltavat pohtia, miltä hevosesta tuntuu. Sattuuko sitä, jos se nojaa kuolaimeen. Voisiko sille olla tarjolla vaihtoehto? Voisiko olla tavoitteellinen ilman tarvetta pakottaa? Voisiko olla lupa tuntea hevonen ilman ulkopuolelta säädettyjä sääntöjä? Voisiko lupa olla omanlaisensa? Voisiko hevosen vastustelun takana olla jotain muutakin kuin epäsopiva satula tai huono maneesin pohja?

Kun mietin niitä oppeja, joista olen rimpuillut eroon viimeiset 20 vuotta, tie on ollut pitkä ja kivinen. Siihen on sisältynyt pihattoon asuttamista, kengättömyyttä, kuolaimettomuutta, yrttejä, homeopatiaa, energiahoitoja ja paljon muuta. Tämä tie on kuitenkin lopulta  antanut enemmän kuin vienyt. Se on opettanut minua katsomaan hevosta ja vähän myös opettanut ymmärtämään ihmisiä. Myös sen kaiken kyynisyyden läpi. Tunnen suurta surumielisyyttä kun näen hevosen väkivaltaista kohtelua seliteltävän. Ikäänkuin hevosella olisi vapaus valita. Ei ole, meillä ihmisillä sen sijaan on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti