Tai sitten ei...olemme kovin tottuneet siihen, että joku ulkopuolelta antaa arvionsa siitä, milloin teit oikeanlaisen ohjasoteen tai milloin hevosesi nyökkäsi oikeaan asentoon. Milloin se lähestyi estettä täydellisesti tai milloin laukannosto oli napakymppi. Me tarvitsemme ulkopuolisia silmiä, tietotaitoa ja ammatillisuutta kertomaan, milloin joku tekemisemme oli edes vähän sinne päin.
"Tunne ei valehtele", sanotaan. Tämä ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertaista, koska tunteeseen liittyy paljon tiedostamattomia ulottuvuuksia ja sen "oikean" tunteen tunnistaminen edellyttää tietoa siitä, mikä on oikein. Tai ei sittenkään. Jos hevonen tuntuu rennolta ja pehmeältä ratsadstaa, se saattaa todellisuudessa olla sitä vain osittain, melkolailla tai ei sitten ollenkaan. Ratsastuksen oppimiseen liittyy paljon abstrakteja käsitteitä, joiden hahmottaminen ei aina ole yksinkertaista.
Otetaan esimerkki, jossa ratsastaja pyytää hevoselta vaikka pohkeenväistöä. Ensimmäiseksi ratsastaja haluaa, että hevosen eteenpäinpyrkimys (aktiivisuus) on riittävä, seuraavaksi hän haluaa asettaa hevosta pois liikkeen suunnasta, tämän jälkeen hän haluaa, että hevonen joko a. väistää pohjetta tai b. epäsuoraa ohjaa, jälkimmäisen kyseessä ollessa, hän saattaa tarvita tähän yhdistettynä suoran ohjasotteen, jotta hevosen takaosa ei jää jälkeen ts. hevonen ei mene "poikki" rungostaan. Kun lopulta ratsukko onnistuu esittämään kaksi askelta liki täydellistä pohkeenväistöä valmentaja hihkaisee: "Juuri näin! Nyt teit sen oikein!"
Mutta miltä tuntuu ratsastajasta?
Hevonen nojaa ohjaan, se hidastaa vauhtia ja lyhentää askeleita koko ajan, väistättäminen tuntuu likimain samalta kuin hammastahnan tunkeminen takaisin tuubiin... ja tätä tunnettako pitäisi koettaa löytää yhä uudelleen ja tätä samaa harjoitusta toistaa satoja - tuhansia kertoja samalla tavoin?
"Tee puolipidäte", "Ratsasta tarmokkaamin eteenpäin", "Älä myötää, ennekuin hevonen myötää" Kovin konkreettisia ohjeita, muttei sittenkään.
Jos hevonen oppii siltä pyydetyt liikkeet pala palalta helpommin ja mitä helpommalta ne tuntuvat, sitä todennäköisemmin se suorittaa yhtä vaikeutuvia liikkeitä halukkaammin, rennommin ja aktiivisemmin. Sama pätee ratsastajaan. Kun kyseessä on tunne, on hyödyksi, jos ratsastaja uskaltaa luottaa omaa tunteeseensa sen suhteen, millaiselta hän haluaa ratsastuksen tuntuvan. Että se on kevyttä, helppoa, pehmeää, joustavaa jne. Aina kun näistä joutuu tinkimään, on tunteen saavuttaminen vaikeampaa. Tuskimpa kukaan meistä haluaa tehdä täydellistä liikettä, saati pyrkiä toistamaan tunnetta, joka oli epämiellyttävä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti