Viimeisten parin viikon aikana on sattunut useampi ratsastusonnettomuus. Yksi näistä johti ratsastajan menehtymiseen. Hyvä ystäväni loukkaantui ihan muutama päivä sitten ja hänen onnettomuutensa sai minut tarttumaan näppäimistöön aiheesta.
Ratsastus on vaarallista ja hevosista ei mikään koulutuskaan tee pomminvarmaa, onhan kyseessä pakoeläin. Valitettavasti ammattilaisuuskaan ei takaa, ettäikö vahinkoa voisi käydä, tiedän tämän omakohtaisesti.
Vuonna 2009 oli käännekohta hevosenkouluttajan urallani. Siihen elokuiseen päivään mennessä olin pudonnut hevosen selästä kahdesti vuoden 1993 jälkeen ja luotin rautaiseen ammattitaitooni kuin kallioon. Takana oli satoja nuoria hevosia, joista yksikään ei ollut huolellisesta alkukoulutuksesta johtuen edes koittanut päästä ratsastajasta eroon. Mitään vahinkoa ei ollut edes lähellä. Tai oikeastaan oli, mutta minä en sitä huomannut.
Pari vuotta aeimmin mieheni vammautui vaikeasti työtapaturmassa ja luovuin osasta hevosenkouluttajan työstäni voidakseen jäädä hoitamaan häntä kotiin. Lapset olivat vielä melko pieniä, ja melkoinen hulina oli talossa koko ajan päällä. Samana kesänä 2009 syntyi Tunne Hevonen -lehti, minulle tyypilliseen tapaan on oltava monta rautaa tulessa koko ajan. Eipä käynyt elämä tylsäksi. Itseasiassa, silloin kesällä 2009 pidin ensimmäistä kesälomaa yli 10 vuoteen. Eivät ne viikot suinkaan menneet maatessa ja kaikenlaista puuhatessa. Tietysti.
Lähes päivälleen viisi vuotta sitten se tapahtui. Päällisin puolin voisi sanoa, että nuori hevonen pelästyi jotain ja pukitti, siksi putosin. Tänä päivänä ajattelen asiasta kuitenkin hieman toisin. Se oli selkeä varoitus siitä, että arvostelukykyni petti. Pahemman kerran.
Muistan sen kuin eilisen päivän. Muistan miltä hieman hikinen hevonen tuoksui, muistan miltä maneesin hiekka maistui suussa ja muistan sen äänen, kun kypäräni halkesi ja takaraivoa poltti.
Muistan myös sen ajatuksen - sinulla ei ole varaa tähän - olla tyhmä.
Kypärä luultavasti pelasti henkeni. Jos kolauksen saanutta itsetuntoa, murtuneita jalkoja, lapaa, katkenneita nivelsiteitä ei oteta huomioon, selvisin vähällä. Olen tässä ja tänään kertomassa tätä tarinaa.
Ratsastustaito, hyvä tasapaino ja kehonhallinta auttavat melkolailla, mutta arvostelukyky, hevosen lukutaito ja tilannetaju ovat myös ratkaisevassa roolissa. Hevosen kouluttaminen auttaa aina, mutta hevoset ovat pakoeläimiä, eivät koneita, jotka voisi ohjelmoida olemaan reagoimatta.
Minun työni muuttui ratsuttajasta valmentajaksi ja ratsastan tänä päivänä vain omaksi ilokseni, en enää rahasta. En ollut ajatellut, miten suuri merkitys minun työlläni ja tekemilläni valinnoilla on myös ympärillä oleviin ihmisiin. Tänä aamuna mieheni sanoi, että hän on onnellinen, koska ei joudu enää pelkäämään puolestani. Emme olleet koskaan edes puhuneet siitä, kuinka pelottavaa työni oli läheisten mielestä.
Mitään ei kuitenkaan saa, jos ei uskalla ja hevoset kuuluvat elämääni aina. Mutta niin kuuluu myös kypärä päähän. Pidän valmentajan työssäni kaikkein tärkeimpänä turvallisuuden vaalimista.
Tähän lopuksi liitän linkin, jonka katsomista suosittelen ihan jokaiselle hevosharrastajalle. Koskaan ei ole niin taitava, etteikö tarvitsisi ehjää kalloa ja terveitä aivoja.
https://www.youtube.com/watch?v=pNfRVNrdyEU
Toivotan sydämestäni toipumista kaikille teille, jotka sairaslomallanne tätä luette. Vahinkoja sattuu, muttei toivottavasti kovin usein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti