Hevosen onnellisuuden eteen yksi on valmis rakentamaan suuren metsätarhan, luopumaan kengistä ja ehkä jopa ratsastuksesta. Toiselle se toiminta saattaa merkitä tallipaikanvaihtoa ympäristöön, jossa hevosen pääsee joka päivä tarhaan. Kolmas kenties ajattelee, että yhdentekevää onko hevonen onnellinen, kunhan se hyppää. Neljännelle on ehkä tärkeintä, että hevonen eri ylitä karsinan oven kynnystä oven ollessa auki tai että hevonen on jatkuvasti kontrolloitavissa.
Jos mietitään hevosen perustarpeita, joihin kuuluu siis jo ainakin osalle hevosihmisistä tutuksi tulleet mantrat: ruokaa, juomaa, suojaa ja laumaa. Tämän lisäksi hevonen tarvitsee tietyn määrä virikkeitä, jota järjestää joko ympäristö, lauma tai ihminen. Virikkeettömässä ympäristössä hevonen tylsistyy, joka ei välttämättä näy ylirentona mielentilana vaan ehkä päinvastoin. Ihminen saattaa tulkita tämän rajojen testailuna tai ajatella, että hevonen ei kunnioita tms.
Fyysistä rasitusta lisämällä saattaa pahin särmä hioutua pois, mutta mikäli kyseisen yksilön tarpeet jäävät osin tyydyttämättä seurauksena on stressi. Tämä stressi saattaa purkautua monella eri tavalla, eikä harjaantumaton silmä heti edes huomaa, että jotain on vialla.
Tästä voidaan ehkä tehdä seuraava pohdinta, ovatko virikkeet extraa vai kuuluvatko ne perustarpeisiin? Tarvitseeko hevonen myös aivoilleen työtä? Hyötyykö se oppimisesta ja oppimaan oppimisesta? Voiko hevosen onnellisuutta lisätä aktivoimalla sitä kyseisen yksilön tarpeet huomioonottaen ja vielä sen lisäksi tyydyttämällä ne vähimmäistarpeet. Vai tuleeko hevostelusta liian työlästä ja haastavaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti