keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Matkalla täydellisyyteen

On mielenkiintoista huomata kuinka kärkkäitä me ihmiset olemme toinen toisiamme arvostelemaan. Aika usein, toisessa ihmisessä ärsyttävät juuri ne samat piirteet joita löytyy myös meissä itsessämme. Onko syynä sitten se, että me emme hyväksy itse itseämme sellaisena kuin olemme, vai onko matkamme kohti täydellisyyttä vielä niin kesken, että tuttujen piirteiden tai ominaisuuksien vastaantuleminen pudottaa meidät haaveiden jakkaralta? Perustuu meidän itsetuntomme harhaan? Kuvaan millaisena toivomme toisten meidät näkevän.

Vanha sanonta kuuluu kutakuinkin niin, että mitä enemmän opit ja tiedät, sitä vähemmän huomaat osaavasi ja tietäväsi. Ja tämä varmaankin jokseenkin pitää paikkaansa, koska esimerkiksi hevosen omistajana ollessaan, sitä alkuvuosina tosissaan kuvittelee tietävänsä kaiken. Ainakin se vaikuttaa siltä, koska on paljon sellaisia kokemuksia, tapahtumia, tunteita ja tilanteita, joista ei uskalla edes haaveilla. Tai joita ei osaa vielä pelätä.

Vaikka elämänmittaisella matkalla ei varmasti kukaan tule täydelliseksi, on opittavaa paljon meistä jokaisella. Sen sijaan, että suhtautuisimme täysin kritiikittömästi tai päinvastoin, jyrkän ennakkoluuloisesti, voisi joskus olla terveellistä haistella uusia tuulia ja suhtautua avoimesti eteen tuleviin mahdollisuuksiin. Vaikka ne saattaisivat tarjota suuria haasteita pelkän ilon ja onnistumisen sijaan.

Ihmiselle on varsin luontaista pyrkimys parempaan ja sen myötä olemmekin evoluution saatossa kehittyneet sellaisiksi mitä tätä nykykä edustamme. Kaikesta siitä en ainakaan itse voi olla ylpeä, koska ihmisen välinpitämättömyys ja suoranainen julmuus  sekä muita kanssaeläjiä että eläimiä kohtaan on todella pöyristyttävää.

Samalla kun harmittelemme pieniä arjen vastoinkäymisiä, tai keräämme natsojamme henkisille rinnuksillemme toisten kärsimyksestä tai tappiosta voisi olla hyvä katsoa itseään peilistä ja pysähtyä hetkeksi tarkastelemaan sitä kuka minä olen?

4 kommenttia:

  1. Itsensä löytäminen lienee se rehellisen kasvun alku. Se on rankka paikka, varsinkin jos on kovasti sitä vältellyt koko elämänsä. Itsensä löytämisen tuottama onnellisuus on kuitenin tavoittelemisen arvoista. Sitä onnea voi jakaa vaikka läheisilleen ja hevoselleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskon, että on se on rankka paikka aina, kun illuusiot minästä karisevat. Yksi ongelma jonka tässä näen, liittyy siihen kun me arvioimme itseämme suhteessa muihin. Olivat ne sitten ihmisiä tai hevosia, unohtuu helposti se tosiasia, että meissä jokaisessa on niitä "nappuloita", jotka käynnistävät joko tunteita, ajatuksia tai tekoja. Ja kun joku sitten sattuu sitä nappulaa hipaisemaan, näemme ensisijaisesti sen toisen ihmisen ehkä tahallisena tekona sen sijaan että tunnistaisimme oman osuutemme asiaan. Toisaalta, se kääntöpuoli voi olla myös positiivinen, kun vain ensin opimme näkemään ympärillämme hyvää.

      Jokaiselle ihmiselle tulee varmasti vastaan niin ihmisiä kuin hevosia, jotka nostavat ns. "huonot puolemme" esiin. Näiden kieltäminen ei varmastikaan auta matkalla sinne täydellisyyteen, mutta joskus tekee hyvää tarkastella asioita ihan asioina. Sellaisina kun ne ovat. Sen myötä saa mahdollisuuden myös perspektiiviin, joka voi auttaa matkalla etsimään sitä kuka minä olen =)

      Poista