keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Syyllisyys

Tämä tunne on ollut viime viikkojen polttava puheenaihe. Ainakin keskusteluissa, jota käyn itseni kanssa.
Meillä ihmisillä kun on tapana etsiä aina joku syyllinen tapahtumiin...

Suurin osa ihmisistä varmaankin haluaa viettää elämänsä hevosen tavoin, vailla huolta, pysyä turvassa ja olla kohtaamatta turhan paljon koettelemuksia elämänsä aikana. Haastattelin vuosi sitten Onnellisuusprofessori Markku Ojasta ja hän oli täysin vakuuttunut siitä, että ihmisen ei tarvitse kärsiä tullakseen onnelliseksi. Tai ettei kärsimys jalosta ihmistä todellisuudessa, vaikka useat varsin askeettisesti elävät ihmiset näin uskovatkin..

Ehkä kyse on kuitenkin arvottamisesta. Siitä että meillä voi olla asiat ihan aidosti hyvin, mutta henkisyytemme ei saa riittävästi ääntään kuuluville. Tai että nykypäivänä ihmisistä tulee sekä henkisesti että älyllisesti laiskoja, koska tämän päivän teknologia tarjoaa niin monta helpotusta elämään.

Miten tämä sitten liittyy hevosiin? Tuorein oivallukseni on tuottanut ajatuksen, jonka mukaan hevosen ja sen kanssa työskentely antaa ärsykkeitä juuri niille meidän ihmisten primitiivisimmille tunteille. Samalla tavalla kun voimme kokea iloa ja onnistumisen tunnetta hyvinä hetkinä, hevonen voi nostaa meissä ihmisissä epävarmuuden ja palon. Usein tämä on pelkoa epäonnistumisesta.

Ilman kaikkia näitä tunteita me emme ole ihmisiä, juuri sellaisina kuin olemme. Tunteminen ja tunteiden tunnistaminen, niiden käsittelystä ja hyväksymisestä puhumattakaan ei ole helppoa nykypäivänä. On paljon yksinkertaisempaa lukita tunteet järjen, oikean käytöksen tai muun viitan taakse, sen sijaan, että antaisimme niille tilaa. Voiko tätä tehdä sitten niin, ettei hukkaa järjen hiventään tai eristäydy ulkomaailmasta kokonaan?

Voin kertoa, tosin vain omasta kokemuksestani: hyväksymällä itsemme puutteinemme, vahvuuksiemme kera ja samalla peilaamalla itseämme kaikkien ja kaiken kanssa. Tämä kuulostaa ehkä diibadaaba-kaunistelulta, mutta siitähän koko elämässä on kyse. Vuorovaikutuksesta kaikkien ja kaiken kanssa.

Samalla tavoin, kun toivomme että hevosellamme on hyvä olla ja pidämme siitä huolta, meidän pitäisi pitää huolta itsestämme. Aina se ei ole helppoa ja elämässä tulee tilanteita, jolloin itse kukin joutuu ylittämään itsensä vaikka saattaa tuntua sitlä että resursseja siihen ei edes ole, mutta siitähän tässä juuri on kyse. Me emme tiedä millaisia voimavaroja meissä on, jos emme koskaan katso, mihin meistä on.

Mistä sitten syntyy syyllisyys?

Mitä enemmän olen opiskellut, sitä voimakkaammin olen tullut tietoiseksi siitä, miten pitkä matka minulla on vielä kuljettavana. Kun katson vaikkapa viimeistä viittä vuotta taaksepäin, olen kokenut paljon surua, menetyksiä, tuskaa, pettymyksiä, särkyneitä ihmissuhteita jne. Vaikka en tänä päivänä näe sitä kaikkea hyvää, mitä näistä on ehkä koitunut, ymmärrän nyt kuitenkin sen, että en voi verrata itseäni muihin, enkä muita itseeni. Jokainen meistä on oman elämänsä ja omien kokemustensa summa - kuten hevonenkin on - ja siihen on tyytyminen.

Vaikka olenkin kantanut syyllisyyttä milloin siitä, että olen liian laiska tai kiireinen tekemään asioita elämässäni kuten haluaisin, olen toisinaan parhaanikin tehtyäni tuntenut syyllisyyttä sen suhteen, etten kuitenkaan ole riittävän hyvä. Vaikka en ajattelisi tätä asiaa järjellä, tunteeni kertovat minulle, ettei minun tarvitse verrata itseäni kenenkään muuhun. Olen riittävän hyvä sellaisena kuin olen. Riittää että voin katsoa itseäni peilistä joka ilta ja tiedän eläneeni tämänkin päivän niin hyvin kuin taisin, näillä kokemuksilla

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti