Hevostaidon matkalla

Koko elämä on tie, jonka määränpää on verhon peitossa. Usealla meistä ihmisistä on mielessään kuva, millaista toivoisimme elämämme olevan. Me ehkä myös tiedämme, miten sen voi saavuttaa.
Itselleni siinä vaikeinta on sen kohtaaminen ja hyväksyminen, mitä kaikkia lieveilmiöitä ja tapahtumia joudun matkalla kohtaamaan ja mahdollisesti myös esteitä, joita joudun ylittämään.

Elämä hevosen kanssa on vähintään yhtä vaikeaa. Rakkauteni hevosta kohtaan asettaa minulle toistuvasti haasteita ja sen myötä oma itse on tarkastelun kohteena vähän väliä. Ne kaikki tunteet toivosta pettymykseen ja ilosta epäonnistumiseen kuuluvat elämään. Ilman kokemuksia ja pettymyksiä en tietäisi miltä onnistuminen tuntuu epätoivon jälkeen.

Olin muutaman viikko sitten kurssilla ja kuten aina ennenkin osallistuin ilman odotuksia. Haluan mieluummin iloisesti yllättyä kuin kohdata pettymyksen sen suhteen, että suunnitelmani ei mennyt ihan nappiin. Suurin oivallukseni liittyi kuitenkin siihen, miten olen kehittynyt kärsivällisyydessä. Tiedän - se on hyve - jollaista minulla ei ole ollut. Kun näen mielessäni tavoitteen tai päämäärän, keskitän kaiken energiani siihen, että pääsen sinne. Tällä en tarkoita keinoja kaihtamatta, vaan olen valmis laittamaan itseni likoon aina, kun kyseessä on asia johon uskon.

Nyt olen huomannut, että puolet riittää, tai joskus jopa neljäsosa. Kun oppii säätelemään omaa itseään, säästyy voimavaroja ja jaksamista moneen muuhunkin asiaan. Parhaimmillaan kun erilaisia projekteja voi olla menossa useita.  Miten tämä sitten liittyy hevoseen?

Olen varsin hämmentyneenä seurannut ihmisten reaktioita viikko sitten julkaisemani muistiinpanon jälkeen. Kilpahevosten hyvinvointia ja lajin imagoa koskeva teksti kirvoitti ihmiset sosiaalisessa mediassa raivopäisinä lyttäämään ja vähättelemään meriittejäni. Täytyy myöntää että taisin olla turhan naiivi uskoessani, että jokainen hevosen kanssa työskentelevä vilpittömästi rakastaisi hevostaan. Minä todella lapsellisesti kuvittelin, että hevosen hyvinvointi ja sen väkivallaton käsittely, kilpailutilanteessakin olisi kunnia-asia kenelle tahansa. Mutta ei, on pakko myöntää olleensa väärässä.

Ymmärrän oikein hyvin ihmisten odotukset ja tunteet kilpailukeskeisessä maailmassa. Silti sisälläni palaa pieni varovainen liekki, joka hiukan vielä uskoo ja toivoo, että tämä maailma ei ole niin paha, itsekeskeinen ja laskelmoiva.

Toivon, että tulee päivä, jolloin se tiukkapipoisinkin tuuppari tai karskein kuski katsoisi hevostaan syvälle silmiin ja tuntisi sen vilpittömyyden, jolla hevonen on valmis ihmisen kanssa työskentelemään. Sitä hevosta voisi vaikka hellästi silittää ja kertoa sille, miten tärkeä ja arvokas se on.