Rohkea vai tyhmä?

Jokainen pitkään hevosten parissa työskennellyt on satuttanut itseään, tavalla tai toisella. Kun parikymmentä vuotta sitten mursin luitani, tiesin että kyse oli siitä että nahkasaappaiden pohjassa oli lunta tai että joku yllätti minut ja hevoseni maastossa. Aloitettuani hevosalalla työskentelyn 90-luvun alussa, olen laskelmieni mukaan ollut sairaalassa kuusi kertaa. Ei siis kannata pudota, jos joka putoaminen johtaa ortopedin käsiin....

Viimeksi putosin kolmisen vuotta sitten. Se oli muuten ensimmäinen kerta, kun vahinko sattui ratsutettavan hevosen kanssa. Vaikka takana oli satoja sisäänratsastettuja hevosia, tammoja, ruunia, hurjaakin hurjempia oreja joukossa myös, vahinko ei ollut koskaan lähelläkään. Uskon tämän pääosin johtuvan siitä, että niin pitkään kun oma nöyryys ja kunnioitus hevosta kohtaan on terveellä tasolla, ihminen käyttää omaa arvostelukykyään siinä määrin, että muistaa oman kuolevaisuutensa, eikä yliarvioi omia kykyjään. Tottahan toki, hevosen koulutuksestaan oppima ja ymmärtämä auttaa satulassa pysymiseen myös  =).

Vanha sanonta kuuluu: ylpeys käy lankeemukseen edellä. Ihan kuten tässä viimeiseen sairaslomalle johtaneessa tilanteessa kävi. Kyse ei ollut siitä, että olisin ollut liian rohkea tai yltiöpäinen, vaan siitä tyhmyydestä, että luotin siihen, ettei mitään satu. Kun ei eilenkään. Vaikka todellisuudessa, näin jälkikäteen, kaikki katastrofin merkit olisi ollut luettavissa.

Oma teesini tähän liittyen on: mitään asiaa ei ole pakko tehdä tänään ja hevosen ei ole pakko tehdä mitään, ikinä.

Kauneus on katsojan silmissä

Siitä on jo vuosia aikaa, kun suhtautumiseni ratsastukseen ja sen tavoitteellisuuteen muuttui.

Olin juuri ollut nautinnollisella valmennustunnilla, jossa treenattiin kokoamista. Tunnin päätteeksi valmentajan tehdessä lähtöä vuodatin, kuinka mahtava kokemus oli saada istua ison, ilmassa leijuvan ratsuni selässä. Olin niin sydän täynnä sitä intohimoa ja onnea saamistani kokemuksistani....

Valmentajan lähdettyä laskeuduin haparoivin jaloin satulasta ja taputin hevostani. Poikaystäväni ( toim. huom. nykyinen aviomieheni) oli seurannut tuntia kentän laidalla ja hämmästyksekseni hän totesi:
"On ihan pakko kysyä, että jos sä kerran tykkäät tosta hepasta, taputat ja pussailet sitä, miksi sä koko ajan nyit sitä suusta, potkit ja lyöt sitä raipalla?"
Vastaus tuli oikopäätä, "koska halusin sen reagoivan nopeammin tai että se astuisi syvemmälle alleen jne"
Poikaystäväni vastasi:"en voi ymmärtää miksi sä haluaisit satuttaa ketään josta pidät..."

Nyt lähes 20 vuotta myöhemmin ymmärrän ja näen tuon ihan saman kahden elollisen välillä. Riippumatta siitä, edustavat osapuolet mitä tahansa eliölajia.
Mikähän meillä hevosihmisillä narahtaa päässä, kun ajaudumme tilanteeseen, jossa lyömistä ei erota silittämisestä ja väkivallan käytölle löytyy aina jokin peruste?

Syyllistä etsimässä

Tämän päivän hevosihminen on laatutietoinen maksava asiakas, joka nopsasti äänestää jaloillaan ja muistaa kertoa kaikille kavereilleen ja tuttavillen ollessaan tyytymätön, liittyi se sitten ostettuun palveluun tai tuotteeseen..

Lieneekö tässä osittain syy siihen, kuinka hevoset varusteineen kuten valmentajatkin joutuvat kierrätykseen varsin usein.

Ratsastajan käsitys omista taidoistaan on toisinaan jopa huikaiseva, etenkin kun sitä vikaa menestyksen puutteeseen tai jopa hevosen vastusteluun etsitään mieluiten aina ulkopuolelta. Milloin on kyseessä vääränlainen kuolain, hevosen sielunelämää ymmärtämätön valmentaja tai huijaamalla myyty epäsopiva satula...

Varustekauppaa toki tukee se ajatus, että tämän päivän hevoset muuttuvat lihaksistoltaan monta kertaa vuodessa joten satulla täytyy vähintäänkin topata pari-kolme kertaa vuodessa, mieluiten se kannattaa kuitenkin vaihtaa. Tai että hevosen koulutustason myötä sen suu myös muuttuu, joten kuolaimen vaihto on paikallaan ainakin kerran vuodessa. Ainiin, ja olin vallan unohtanut kengittäjien ja vuolijoiden vastuun laukanvaihtojen suoruudesta tai siitä kielsikö hevonen koskaan edellisellä omistajallaan radalta ulos.

Hevoskauppiaista puhumattakaan....huoh..hehän ovat varsinaisia verenimijöitä, joiden ensisisjainen tarkoitus on myydä AINA väkisin väärä hevonen väärälle ihmiselle ja muistakaa, että käytännössä koeratsastukseen hevoset on aina huumattu.

Ajatelkaapa mitä tapahtuisi, kun jonain päivänä se opettaja/valmentaja sanoisi ihan suoraan, että:" kyllä tuo kuolain on hevosellesi on okei, mutta sinun ohjia vetävät kätesi eivät ole" tai  "ei tuossa satulassa ole mitään vikaa, hevosesi selkä kipeytyy vinosta, takakaarella istuvasta ratsastajasta".  Maksava asiakas ei tätä ehkä halua kuulla ja ratkaisua voikin olla helpompi etsiä muualta.

Sen sijaan, että ongelmiin etsitään ratkaisua kaikkialta muualta, se voisi löytyä hyvinkin läheltä. Hyväksymällä omat rajoitteemme ja kehittämällä kaikkea sitä, mikä on mahdollista esim. fyysisten rajotteiden puitteissa.

Vierivä kivi ei sammaloidu ja monipuolisesti liikuntaa harrastava ratsastaja on myös omasta kehostaan tietoisempi. Vaikka ratsastus ei itsessään ole fyysisesti juurikaan raskasta, se edellyttää taitajaltaan hyvää kuntoa, liikkuvuutta, tasapainoa ja monitahoista ymmärrystä sen suhteen, mikä kaikki liittyy toisiinsa. Sen myötä myös varusteiden ja muiden hevosesta huolehtijoiden vastuu vähenee.

Ahertakaa lumitöissä hymyssä suin ja pussatkaa hevostanne =)

Onko uusi näkökulma hyppy tuntemattomaan?

Vuosien saatossa olen valitettavan usein törmännyt tilanteisiin, jossa ihmisen ymmärrys ja turhautuminen hevosta kohtaan on saanut sen luokan mittasuhteet, että lopulta ihminen on turvautunut väkivaltaan. Vanha sanonta, että "missä taito loppuu, alkaa väkivalta" pitää valitettavasti paikkaansa. Haluaisin kuitenkin lisätä tuohon vielä sen, että taidon lisäksi tarvitaan ymmärrystä eläintä kohtaan, joka ei ole itse voinut valita omistajaansa tai käsittelijäänsä.

Samaan aikaan, olen kummastellut sitä, kuinka vastahankaisesti ihmiset suhtautuvat uusiin tieteellisesti tutkittuihin ja hyväksi todettuihin koulutusmenetelmiin. Ikään kuin hevospiireissä vallitsisi pärjäämisen kulttuuri. Niin pitkään kuin jollain tavoin voi "pärjätä", ei mitään muutosta haluta saada aikaan.

Vaikka näitä asioita pohtiessa ei ensimmäiseksi ajattelisikaan hevosta ja sen tunteita kokemuksineen, ällistyttää se, että ihmisen perustavaa laatua oleva pyrkimys päästä aina vaan helpommalla ei päde hevosihmisiin.

Otetaan tästä vaikkapa esimerkkinä tallissa ovea kolisteleva hevonen. Jokainen tallitöitä tehnyt tietää, että  tallissa viikosta, kuukaudesta toiseen jokaikinen ruoka-aika ovea potkiva kaviollinen saattaa hoitajansa ärtymyksen partaalle. Mitä useampi hevonen, mitä pidempi tallinkäytävä, sitä railakkaampi meno tallissa on. Hevosella on ehkä tosiaan kova nälkä, tai ainakin ollut, kun se kyseisen käytösmallin on oppinut. Ajan saatossa tästä kuitenkin tulee tapa, joka samalla kaikessa ärsyttävyydessään on myös vahingollista karsinan rakenteille ja hevosen jaloille.

Joskus ratkaisu voi olla varsin yksinkertainen. Kenties karsinapaikan vaihto ja uuden vierustoverin saaminen rauhoittaa, tai ehkäpä ratkaisuna voisi toimia se, että hevonen saisi karsinaansa heinäverkon, jolloin sen syömiseen käytettävä aika pitenee.

Jos taas asiaa lähestytään koulutuksellisesta näkökulmasta, on oleellista ymmärtää, että hevonen potkii oveen, koska se saa sillä jotakin haluamaansa. Onko se ruokia jakavan ihmisen huomio, vaiko vierustoverin hiljentyminen, heinä- tai rehukärryjen liikkuminen kohti sen omaa karsinaa vai mitä?

Toisaalta ihmisen tunnetila vaikuttaa myös siihen, miten hevonen kulloinkin reagoi ja mitä se mistäkin tilanteesta oppii. Kun haluamme muuttaa ei toivottua käytöstä, on syytä pitää pää viileänä ja muistaa, että turhautuminen ja suuttuminen hidastaa hevosen oppimista ja lisäksi harvoin tuntuu ihmisestä itsestäänkään kovin mukavalta.

Puhuttaessa hevostaidosta jokainen käsittää termin omalla tavallaan. Jollekin se merkitsee pyöröaitauskoulutusta, jollekin naruriimulla tapahtuvaa maastatyöskentelyä jne. Minulle se merkitsee sitä, että hevosta opetettaessa pyritään huomioimaan hevosen yksilönä ja käytettävät menetelmät ja harjoitukset valitaan hevosen tarpeet huomioonottaen. Työkaluina voi olla yhtä hyvin naruriimu kuin mikä tahansa muu varuste. Tärkeintä on kuitenkin huomioida se, minkä kukin hevonen kokee mieluisana palkkiona. Hevonen oppii toki ajan myötä ymmärtämään palkkioksi vaikkapa korvasta vetämisen, mutta kuin käytännöllistä se sitten onkaan, on kokonaan toinen juttu.

Sananen vuorovaikutuksesta

Ehätin tänään aamusella lukemaan oheista blogikirjoitusta: http://koona-paivakirja.blogspot.com/2012/01/hevoshulluudesta-kettutyttoilyyn.html
ja sen kirvoittamana halusinkin jakaa muutamia ajatuksiani hevosihmisten ja miksei muiden vuorovaikutuksesta.

On totta, että hevosharrastuksen piireissä enemmistö on tyttöjä/naisia ja sen myötä nämä yhteisöt eivät ehkä ole kovinkaan tasapainoisia tai edes ihan normaaleja. Kaikki työelämässä pidempään olleet tietävät varsin hyvin, miten hirveitä naisten yhteisöt voivat olla. Selkäänpuukottamisesta nettikiusaamiseen jne. Vallan- ja oikeassaolemisenhimo tuhoaa ystävyyssuhteita, riitauttaa asiakkaat palveluntarjoajien kanssa jne. Mutta olemmeko me naiset siihen itse syypäitä, vainko meillä vallalla oleva kulttuuri, jonka vuoksi me "asioiden säätäjinä" olemme alttiita tällaisille ihmissuhdekonflikteille?

Itse olen ollut jo pikkutytöstä "poikatyttö", joka kirmasi alakoululaisena poikien kanssa metsässä nallipyssy kädessä leikkien Charlien Enkeleitä, ja olin lähes aina se pahis =)
Teini-iässä kiinnostuin hevosten lisäksi myös autoista ja niiden kanssa ropaamisesta. Ystäväpiiriini on aina kuulunut poikia ja miehiä, ja kuuluu edelleenkin. Onneksi. Koska heidän kanssaan voin jakaa syviä tuntojani ja puhua kaikesta. Siis todellakin ihan kaikesta. Suurin ero miehen kanssa henkilökohtaisten mielipiteiden tai tuntojen jakamiseen on se fakta, että he eivät ota kaikkea niin henkilökohtaisesti...

Keskustelin tänään hyvän ystäväni kanssa tästä aiheesta ja tulimme täydelliseen konsensukseen (kerrankin=) siitä, että me naiset olemme kovin herkkänahkaisia ja sen myötä valitettavan usein kaikenlaisen arvostelun vastaanottaminen on kovin vaikeaa. Toki, vastuu on myös kritiikin esittäjällä...

Myönnän, että syyllistyn tähän itsekin, mutta tällä ihmiseksi kasvamisen matkalla olen saanut onnekseni kokea monia oppimisen tilaisuuksia, joiden myötä olen ymmärtänyt muutaman asian jotka ovat faktoja: minä en ole yksin täällä ja kaikki maailman asiat, muiden mielipiteet tai kommentit, eivät aina ole kohdistettu minuun tai edes siihen mitä minä edustan.

Joskus voisi olla hyvä ottaa asiat asioina ja hyväksyä se, että me olemme eri mieltä tai meillä ihmisillä on erilaiset arvot. Ystävyys tai vaikkapa kaveruus ei edellytä sitä, että meidän pitäisi olla kaikesta samaa mieltä. Ja toisaalta sitä omaa mielipidettä ei välttämättä aina tarvitse tuoda niin ponnekkaasti esiin, sillä uhalla että joku vetää herneen nenään..."hulluista hiljaisin on viisain", kuuluu vanha sanonta.

Palatakseni talleilla pyöriviin hoitajiin, ratsastajiin ja hevosenomistajiin, puhumattakaan kasvottomista nettikirjoitteilijoista, jokainen heistä ja meistä edustaa omaa persoonaansa sanoillaan ja teoillaan. Ilkeily, selkäänpuukotus ja herjaaminen kertovat lopulta enemmän itse tekijästä kuin sen kohteeksi joutuneesta ihmisestä.

Toisaalta, jos joku ihminen kerta toisensa jälkeen provosoituu ja loukkaantuu, voisi olla ehkä hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, että miksi minä asetun "voodoo-nukeksi", miksi nuo kaikki tölväisyt osuvat aina minuun, eivätkä kenekään muuhun...

Seuraavan kerran kun joku kohdistaa oman ongelmansa tai turhautumisensa sinuun, käännä se pois itsestäsi ja jatka omaa matkaasi.