maanantai 22. lokakuuta 2012

Osaatko ilmaista viestisi oikein - ymmärrettävästi tai hyväksyttävästi?

Keskustelu hevosten hyvinvoinnista jatkuu ja hyvä niin. Ainoa huono puoli tässä keskustelussa liittyy siihen, että käytännössä jokaista arvostelijaa arvostellaan siitä tavasta, miten hän mielipiteensä ilmaisee. Ikäänkuin se oli juuri ratkaiseva pointti.

Omasta mielestäni on aivan yhdentekevää, pitääkö joku minusta ihmisenä tai siitä, miten mielipiteeni ilmaisen. Ainoa toiveeni on se, että kaikki me hevosten parissa työskentelevät olisimme samalla puolella. Hevosen puolella.

Täältä lintukodosta katsoen tilanne on tämä: Eletään 80-90 -lukua ja kaikki kotimaiset todelliset urheilutoivomme ovat liittyneet talveen (lue: hiiihto, jääkiekko ja mäkihyppy) Tiedämme hyvin, että "pahat pojat ja ehkä tytötkin" Suuressa maailmassa käyttävät menestykseensä keinoja, jotka eivät päivänvaloa kestä. Mutta ME suomalaiset emme käytä....eipä... eipä...nyt kun eletään 2000-lukua, moni urheilufani on joutunut pettymään kuulleessaan, että hänenkin suuri idolinsa oli "yksi douppaajista".

Hevosurheilussa doping ei ole hevoselle varmaankaan sen suurin ja todennäköisin uhka. Suurin uhka on ratsastaja/valmentaja/ratsuttaja itse. Ihminen ylipäätään. Mitä korkeammalle tähdätään ja mitä suuremmat ovat paineet, sitä suurempi on kiusaus tehdä joko kompromisseja tai ylipäätään vaan päättää, ettei hevosella ole niin väliä. Jokainen turha treenikerta on turha ja kuluttaa hevosta tai ainakin aikaa. Neuvon kysyminen on syvältä, koska huipulla kaikki tietävät jo kaiken.

HESY ry:n tiedotteessa peräänkuulutin asennemuutosta. Ja niin teen edelleen: käsi ylös jokainen joka ratsastaa tai ajaa hevosella! Käsi ylös jokainen, joka rakastaa hevosta tai edes pitää hevosesta. Käsi ylös jokainen, joka ei tarkoituksella, tietoisesti halua vahingoittaa hevosta!

Missä siis on ongelma? Ongelman myöntämisessä vaiko siinä, että luottamus ja kunnioitus (SE, jonka hevonen ansaitsi osakseen) suuntautuu pienen pieneen yhteisölliseen piiriin, jonka seurauksena kaikki tietävät, että ongelmia on, mutta kukaan ei sano sitä ääneen. Ainakaan virallisesti.

Viimeisen viikon aikana olen saanut useita kehotuksia esittää jotakin parannusehdotuksia sen sijaan, että ratsastusmaailma saa pelkkää kritiikkiä osakseen. Tässä tulee:

Nykytietämys hevosesta auttaa meitä jokaista ymmärtämään yhä paremmin hevosta eläinlajina. Ilman sarvia ja hampaita. Sen sijaan, että annamme vanhojen uskomusten estää meitä kehittymästä hevostenkäsittelijoinä, - ratsastajina,- kouluttajina tai harrastajina, voisimme ehkä uskalta myöntää ongelman ja päättää puuttua siihen. Mikäli jo opituista ja vanhoista totutuista menetelmistä luopuminen koetaan uhkana, voisi asiaa ehkä lähestyä siitä näkökulmasta, joka esitetään mm. FEI:n sloganina:
"Happy athletic" ja tähän voisi vielä lisätä, että onnellinen hevonen kaipaa satulaansa "Happy riderin"....

Seuraavan ongelmatilanteen tullessa eteen voisi miettiä hetken, mistä se johtuu eikä sitä, miten tämän voi piilottaa. Loppuviimeksi se hyödyttää sekä ratsastajia että hevosia.


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kukkahattutäti, kettutyttö tai muuten vaan tyhmä

Hesy ry:n toissapäivänä julkaisema tiedote on saanut hevosihmiset jälleen takajaloilleen. Keskustelu pyörii pääosin kahden teeman ympärillä: ovatko tiedotteen allekirjoittaneet päteviä arvioimaan hevosen hyvinvointia ja mikä on heidän motiivinsa?

On mielenkiintoista huomata kuinka muuten ihan fiksuista ihmisistä tulee epäluuloisia ja muita ihmisiä aliarvioivia sen sijaan, että asiasta kyettäisiin keskustelemaan ilman sarvia ja hampaita. Jos kyseessä olisi vaikkapa humalassa ajaminen, ei kovinkaan moni ryhtyisi puolustelemaan oikeutusta moiselle kriminalisoidulle teolle. Mutta nyt kun kyseessä on tunteita ja intohimoa herättävä eläin, aihe herättää suuria tunteita ja puolustusreaktion.

Ehkä Suomi tosiaan on kuitenkin niin pieni maa ja hevospiirit niin pieniä, suoranaiseen henkilöpalvontaan keskittyneet, että minkäänlaista kritiikkiä ei saa KUKAAN antaa. Maastamme ei luultavasti löydy ihmistä, joka olisi pätevä arvioimaan esimerkiksi sitä, sattuuko hevosta raipalla lyöminen. Jotta asenteita voitaisiin muuttaa, täytyy tätäkin asiaa varmasti tutkia? Tarvitaan siis tieteellistä pohjaa sille, että jokin asia voidaan todeta hyödyttömäksi tai suorastaan vahingolliseksi.

Jo 70-luvulla saadessani ensimmäiset hevosystäväni, tallinpitäjä korosti, ettei tallissa saa koskaan juosta tai huutaa. Ja hevosia ei saa koskaan lyödä, koska ne ovat ystäviä. Hänen kasvattinsa eivät kyllä tallia maailmankartalle juosseet, lieneekö syynä pakottamisen puute vai muuten vain yleinen ystävällisyys ja hevosille lässyttäminen.

Tänä päivänä nettikeskustelupalstat ovat täynnään hevosongelmia ja niiden ratkaisuja. Pääosin ensimmäiset 10-20 neuvoa liittyvät paineen lisäämiseen, hevosen kurittamiseen ja pakottamiseen. Mihin ihmeeseen on jäänyt ymmärrys siitä, että hevosta pitää opettaa? Sitä pitää kouluttaa johdonmukaisesti siihen tehtävään, johon sitä aiotaan käyttää. Ikäänkuin hevonen olisi ihmisen vastustaja ja lähtökohtaisesti laiska, tottelematon ja kuriton. Kertooko tämä sitten väärään suuntaan kääntyneestä hevosjalostuksesta vaiko ihmisistä, jotka hevosten parissa harrastavat ja työskentelevät...

Hevonen on suuri ja voimakas eläin. Väkivaltaan liittyvissä keskusteluissa tuodaan useimmiten esiin se kortti, että kuriton hevonen on vaarallinen ja suojellakseen itseään ihminen joutuu joskus lyömään hevosta. Minä uskon, että tämä asenne kertoo hevoskulttuuristamme surullista tarinaa, jossa ihmiset eivät aidosti ymmärrä millaisen eläimen kanssa he ovat tekemisissä. Ja jos arjessa selviytyminen on todellakin niin haastavaa, kannattaisi ehkä miettiä,  mitä muita vaihtoehtoja on olemassa.
Tottelemattoman hevosen kohdalla rankaisu on laastaria vuotavalle haavalle. Hevosella on käytökseensä aina syy ja näiden syiden selvittäminen on pitkässä juoksussa tuloksellisempaa kuin pelkkä käytöksestä rankaisu.

Jotta tämä tärkeä keskustelu voisi olla millään muotoa hedelmällistä, olisi tärkeää tarttua asiaan sellaisena kuin se nykyhetkessä on. Ei kukaan varmasti halua päästää kaikkia Suomen hevosia vapaaksi luontoon tai estää niillä ajamista/ratsastamista. Mutta onko vaihtoehtoja ainoastaan kaksi? Joko niitä käytetään kuten halutaan, tai sitten kielletään hevostenpito kokonaan?

Meillä on maassamme paljon hevososaamista ja taitavia kouluttajia sekä kilparatsastajia. Mitä enemmän hevosen hyvinvointiin kiinnitetään huomiota, sitä paremmin jyvät erottuvat akanoista. Ja hyvinkohdellut hevoset muista hevosista.

Mitä tulee motiiveihin, on ällistyttävää kuvitella, että mitään muita motiiveja keskustelun herättämiseen voisi olla kuin rakkaus hevosiin ja usko, sekä luottamus yhdessä sovittuihin sääntöihin, sekä niiden noudattamiseen. Heitänkin pallon takaisin, mikä on tässä keskustelussa "vastustajien" motiivi ja miksi hevosen hyvinvointikeskustelu herättää aggressiota ja kanssaihmisten dissaamista?

maanantai 8. lokakuuta 2012

Vaikeilusta voittoon, mikä onkaan se oikea tie?

Valmentaja kehottaa ratsastajaa keskittymään hevosen suoruuteen. Ratsastaja turhautuu, koska hevonen huojuu puolelta toiselle ja välillä se tunkee lapaa ympyrältä sisään ja väliin ulospäin. Ratsastaja turhautuu ja viimein potkaisee hevosta valmentajan ohjeen mukaan. Hevonen väistää pohjetta ja sisäänpäin kaatuminen loppuu. Tilalle tosin tulee uusi ongelma, hevonen ei myötää sisäohjalle. Valmennustunnin jälkeisenä päivänä hevonen tunkee taas lapaa sisäänpäin...

Seuraavana viikonloppuna on uusi valmennus ja uusi valmentaja, joka lähestyy ongelmaa eri näkökulmasta. Hänen mukaansa hevosen kaarteessa sisäänpäin nojaaminen johtuu ratsastajan istunnasta ja hän kehottaakin oppilasta hakeutumaan pilatekseen tai vaikkapa fysioterapiaan, jotta ongelma voitaisiin ratkaista hevoselle reilulla tavalla. Valmennustunti on käytännössä käynnin ratsastelua ja hevosen ohjaamista.

Kolmantena viikonloppuna on taas uusi valmentaja, jolla on aivan erilainen käsitys asiasta. Hänen mielestään hevosen suoruus ei ole lainkaan niin tärkeää, että siihen kannattaisi takertua tässä vaiheessa, koska ratsukolla on hänen mukaansa paljon suurempiakin ongelmia. Valmentaja perustelee mielipiteensä sillä, että hevosen rentous ja eteenpäinpyrkimys menevät suoruuden edelle ja rentouduttuaan hevonen suoristuu ihan itsestään. Tunnilla keskitytään siirtymisiin ja myötäämiseen. Lopputunnista hevonen ei nojaa ohjaan eikä pohkeeseen, vaan kantaa itse itsensä.

Parin viikon ajan ratsastaja keskittyy vain ratsastamaan hevostaan rennoksi ja hyvillä mielin hän palaakin oman tutun valmentajansa tunnille. Ratsastajan ällistykseksi valmentaja kehuu kehumisesta päästyään, kuinka hyvin hevonen on suoristunut ja kuinka hyvin hänen neuvojaan ja ohjeitaan on noudatettu. Ratsastaja hymyilee hiljaa, eikä paljasta valmentajalleen, millä keinoin ongelma ratkesi.

Oikeassa elämässä jokainen näistä valmentajista oli oikeassa ja jokainen neuvo oli oikea. Eihän kukaan opeta mitään sellaista, jonka ei usko toimivan. On vain ja ainoastaan ratsastajan vastuulla valita ne ohjeet ja neuvot, jotka hänelle ja hevoselleen sopivat. Vaatii kuitenkin sekä arvostelukykyä, että taitoa osata valita kaikista neuvoista ne, jotka vievät ratsukkoa oikeaan suuntaan eivätkä ojasta allikkoon.