perjantai 29. kesäkuuta 2012

Ongelmanratkaisun juurilla osa 1.

Ihan alkuun haluan valottaa sen verran, että lähtökohtaisesti mielestäni olisi parasta, ettei uusia (tai aiemminkaan opittuja) asioita lähestyttäisi niin helposti ongelma-näkökulmata. Siihen nimittäin liittyy jo lievästikin "korjausmeininki", jolloin hevonen on vaarassa joutua fiksaamisen kohteeksi ja vuorovaikutus jää helposti yksipuoliseksi. Usein ongelmatilanteissa ihmisellä on käsitys siitä, mikä ongelman on aiheuttanut ja kuinka se pitäisi korjata. Yksi mahdollinen ongelma tähän liittyen koskee käytöksen korjaamista. Pelkkä ei toivotusta käytöksestä rankaiseminen ei opeta hevoselle miten sen odotetaan käyttäytyvän. Kun ei toivotun käytöksen tilalle halutaan toivottua käytöstä on hyödyllistä selvittää mikä syy on kulloinkin käytöksen takana. Käytös on pelkkä oire.

Jos ajatellaan esimerkkinä hevosta, joka taluttaessa kävelee/rynnii ihmisen päälle, tilanne voidaan korjata rankaisemalla hevosta liaan lähelle ihmistä tulemisesta. Tai sille voidaan opettaa kaikki talutukseen liittyvä alusta alkaen uudelleen. Jos käytöksen takana on syynä se, että hevoselle ei ole opetettu merkkikieltä, ei ole reilua olettaa, että ymmärtäisi taluttamisesta mitään. Tällaisesta hevosesta voidaan kuitenkin tehdä myös päätelmiä että a. se ei kunnioita ihmistä, b. se ei kunnioita ihmisen tilaa tai c. se on tottelematon. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että se haluaisi mieluummin olla jossakin muualla kuin narun päässä kulkemassa ihmisen valitsemaan suuntaan.

Hevonen ei ole tyhmä

Hevonen on lajinsa edustajaksi riittävän älykäs. Tämän osoittaa jo se, miten sopeutuvainen se on ollut vuosituhansien ajan. Hevosen kyky oppia mikä on sille kannattavaa ja päinvastoin on ilmeisen loistava, muutoinhan se olisi lajina kuollut sukupuuttoon jo aikaa sitten. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ihminen on sen omaksi hyödykkeekseen kesyttänyt.

Hevosta opetettaessa on kannattavaa kiinnittää huomiota sekä sen mielentilaan, että resursseihin joiden puute aiheuttaa turhaa sille turhaa stressiä. Esimerkin hevonen, joka jyrää taluttaessa saattaa olla vaikkapa siinä määrin kiinnostunut lajitovereiden seurasta, että sen muista hevosista erossapitäminen aiheuttaa sille kohtuuttoman suurta huolta. Tämä hidastaa kaikkea oppimista, mutta toisaalta oikein ajoitettuna talutusharjoitukset muiden lauman jäsenten läheisyydessä saattaa mahdollistaa yksinkertaisen ja motivoivan palkkion oikeasta käytöksestä.

Mielikuvitus ja tieto työkaluina

Ensimmäistä hevostaan tai mitä tahansa eläintään kouluttava saattaa jopa vahingossa löytää oikeat työkalut käyttöön ensikokeilulla. Tuuria vaaditaan myös siihen, että hevonen arvaa pienimmistä vinkeistä mitä siltä halutaan. Mitä enemmän harjoittelee ja useampia hevosia saa mahdollisuuden opettaa, sitä nopeammin kouluttaja sivistyy ja työkalupakki laajenee. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että varsinaisia työkaluja tulee samaa vauhtia lisää, vaan mielikuvituksen kautta niiden soveltaminen eri käyttötarkoituksiin lisääntyy.

Kun tähän lisätään vielä tietoa siitä miten eläimet oppivat, tarvitaan vielä ripaus pitkäjänteisyyttä pilkkoa tehtävät riittävän pieniin osiin ja kärsivällisyyttä tehdä riittävä määrä toistoja, jotta hevonen on taatusti oppinut edellisen tehtävän ennen tehtävien vaikeuttamista. Ihmisen mielikuvitus ja kokemus auttavat tekemään harjoittelusta mielekkään molemmille.

Kesälomani päätteeksi jätän hevoseni muutamaksi päiväksi rauhaan ja siirryn koirani kanssa hajujen ihmeelliseen maailmaan. Samalla saan mahdollisuuden löytää eläinten kouluttamiseen ja oppimiseen jälleen uusia näkökulmia ja kokemuksia.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Millaisia apuja käytät ja ymmärtääkö hevosesi niitä?

Sekä maastatyöskennellessä että ratsain ihmiset käyttävät apuja saadakseen hevosen tekemään kulloinkin haluamaansa asiaa, liikettä, tehtävää. Sana apu, sisältää informaation siitä, että merkkien tarkoituksena on auttaa hevosta ymmärtämään mitä sitlä kulloinkin halutaan.
Yleisesti on olemassa tietty standardoitu apujärjestelmä, jonka mukaan hevosia koulutetaan ja näin suunnilleen kaikki hevoset osaavat ne samat merkit. Vai osaavatko?

On vähintäänkin mielenkiintoista, että valitettavan usein hevoset "tarvitsevat"  läpiratsastusta, kurinpalautusta, herkistelyä jne. ja tämä tapahtuu yleensä jonkun muun kuin sen tutun ratsastajan toimesta. Eikäs tässä kuviossa ole jotakin vialla? Vaikkapa se, että jos hevonen on koulutettu hyvin,  eli niin, että se tietää mitä mikäkin merkki tarkoittaa ja se on motivoitunut tekemään siltä pyydettyjä muuveja palkkion toivossa, niin missä mättää?
Jos tämä käännettäisiin vaikkapa koirakoulutuksen puolelle, olisi aika hämmentävää ajatella, että merkit ovat niin epäselviä, että niitä joutuu päivittämään harva se päivä.
Juu, tiedän - seuraavaksi lukija ajattelee, että on eri asia, koska se ratsastaja istuu hevosen päällä ja vaikuttaa omalla fyysisellä massallaan hevoseen. Tämä on toki totta, mutta, on olemassa myös vaihtoehto eli hevosen voi siedättää ratsastajan istuntaan ja keikkumiseen. Niinhän nuorille hevosille on tapana tehdä. Vasta kuin muu merkkikieli on kasassa ja tallennettu muistiin, otetaan istunnan vaikutus käsille.

Viimeisenä, kärjistyksenä kyllä, otan esimerkin opetusmestarista, jonka tehtävänä on opettaa ratsastajalle ratsastuksen saloja. Ei siinä mitään, harvapa meistä oppisi ilman näitä suurenmoisia mestareita., mutta siinä vaiheessa kun opetusmestaria revitään, ja potkitaan, herää mielessä kysymys: mikä on ratsastajan väkivaltaisuuden funktio? Jos hevoselta on tarkoitus oppia ja tavoitteena on saada aikaan herkkä, rento ja pehmeä hevonen, kuinka siihen voidaan päästä hyvällä?

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Minulla on oikeus lyödä

"Lyön hevostani itsepuolutukseksi, kun se tulee päälleni" tai "löin koiraa, kun se nosti jalkaansa kengälleni". Entäpä, "löin lastani, koska hän toi huonon koetuloksen kotiin" tai " mieheni lyö minua aina silloin kun olen ollut laiska tai haluton"?
Onko lyömiselle, ruumilliselle kuritukselle, näpäytykselle, väkivallalle oikeutusta?

Jos ajatellaan hevosta eläimenä, se on oppijana hyvin samankaltainen kuin kaikki muutkin eläimet. Ihminen mukaanlukien. Oppimiselle edullisin ilmapiiri on luultavimmin sellainen, jossa on rento ja turvallinen olla. Ne vihjeet, joista uusi asia pitäisi oppia, ovat selkeitä ja saan tutustua niihin riittävän monta kertaa. Ei haittaa, vaikken heti osaisi tehdä minulta vaadittua tehtävää täydellisesti, koska hyvä opettaja ymmärtää sen ja osaa pilkkoa vaaditun tehtävän pieniksi paloiksi. Luonnollisesti hän osaa myös kertoa, milloin olen matkalla edes oikeaan suuntaan. 

Jos oppijan erehdyksestä tai virheestä seuraa rangaistus, ajan myötä yrittäminen vähenee ja motivaatio laskee. 
Meillä ihmisillä tuntuu olevan suunnaton tarve kontrolloida kaikkea ja kaikkialla. Me haluamme, että asiat tapahtuvat käsikirjoituksen mukaan ja toivottavasti heti. Jos eläin ei opi heti, se on laiska, tyhmä tai jostain muusta syystä haluton. Sen sijaan että nostamme kätemme lyömisaikeessa, kannattaa joskus pysähtyä miettimään, mikä eläimen motivaation takana on. Miksi se ylipäätään haluaa tehdä pyytämiämme asioita, kerta toisensa jälkeen? 

Hevonen ei ymmärrä, eikä tiedosta miksi sen pitäisi tehdä tiettyjä muuveja päivästä toiseen, koska ihminen pyytää niitä siltä. Jos työskentely olisi hevoselle motivoivaa, sen on syytä tuntea olonsa turvalliseksi, jos muuta niin sen suhteen, että se TIETÄÄ, mitä siltä pyydetään. Ensimmäisellä kerralla kukaan ei voi vielä osata, mutta jos toistoja on takana viikkojen, kuukausien tai vuosien ajalta, eikä homma vieläkään suju, on jossakin jotain vialla.

Millainen oppija sinä olet ja millainen opettaja olet hevosellesi?

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Onko positiivisuus uhka?

Tämänkertaisen blogitekstin innoitti eilinen Victoria Stillwellin seminaari. Stillwellin viehättävästä, lämminhenkisestä ja humoristisesta olemuksesta huolimatta hän puhui hyvin tärkeistä asioista.
Villakoiran ytimessä oli ihmisen ja koiran välinen suhde. Millaiseksi ihminen se kokee ja millaiseksi ihminen sen haluaisi. Roomaan on monta tietä, sanotaan - ihmisen ja eläimen väliseen suhteeseen ei tarvita miljoonaa eri kikkakkolmosta tai quickfixejä, koska ei sellaisia ole olemassakaan. Johdonmukaisuus, lempeä ohjaaminen ja eläimen tarvitsemien resurssien ja virikkeiden tarpeen tyydyttäminen riittää. Vielä, jos eläin on niin onnekas, että on sen omistaja tuntee lämpimästi sitä kohtaan, on asiat jo todella hyvällä tolalla.

Stillwelliä on nettipalstoilla parjattu naminsyöttäjäksi ja lässyttäjäksi. On todettava, että näin väittävät ihmiset joko eivät ymmärrä positiivisen vahvistamisen voimaa tai eivät halua ymmärtää. Jo pelkkä sana - positiivinen- sisältää kaiken, jotta voi hahmottaa sen missä mielentilassa eläintä koulutetaan. Pelon ilmapiiri on ahdistava kenelle tahansa ja harjaantumaton silmä ei ehkä näe sitä, mitä sanomatta jää. Stillwellin ansioksi on sanottava, että jos eilen ei tapahtunut mitään suuria temppuja tai ihmeitä, saimme nähdä kasapäin hännänheilutuksia ja koiria, jotka eivät malttaneet poistua lavalta lainkaan. Kritisoijien on syytä ehkä vilkaista omaan "pesään" ja  miettiä, että kumpi motivoi koiraa enemmän: palkkio ja kehu vai pelko rangaistuksesta. Positiivinen ajattelu, käyttäytyminen ja vahvistaminen ei tee kenestäkään lässyttäjää tai heikkoa, ammattitaidotonta, päinvastoin. Iänkaiken eläimiä on kehuttu, silitetty ja palkittu ruoalla. Onko aikakautemme trendi olla kova ja kylmän laskelmoiva, mahdollisimman tehokkaaseen toimintaan tähtäävä?

Kun tätä seminaarin antia katsoo hevosenkouluttajan näkökulmasta, on suorastaan pelottavaa, millaiseen suhteeseen ihmiset ajautuvat hevosineen. Kuinka kaikkein kauneimpien sanojen ja oppien takana on usein hevonen, jonka työskentely ihmisen kanssa on kaikkea muuta kuin hauskaa ja motivoivaa. Pelko on huono motivoija, koska pelkäämisen ja stressin aiheuttamat hormonit pysyvät pitkään huippulukemisessä vaikka käytös voisi näennäisesti vaikuttaa halutulta.

Seuraavan kerran kun lähdet ratsastamaan, anna itsellesi hetki aikaa tarkkailla hevostasi: lähteekö se halukkaasti mukaasi, onko sillä hauskaa kanssasi ja onko sinulla hauskaa?

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Oma tila vai kenen tila?

Hevosten koulutukseen ja käsittelyyn liitetään usein termi "oma tila".  Käytännössä tällä useimmiten tarkoitetaan sitä, että hevosen halutaan oppivan, että ihmisellä on kehonsa ympärillään tietty alue, johon hevosen ei ole lupa tulla. Ymmärrettävästi tämä perustuu ensisijaisesti siihen, että mikäli hevosella on lupa koskea ihmiseen ja  nyhjätä/hangata tai töniä ihmistä se tietää, että näin voi tehdä milloin tahansa. Myös silloin, kun hevonen reagoi ympäristön ärsykkeeseen tai se ei ole kannattavaksi pysytellä ihmisestä matkan päässä.

Ongelmaksi tämä saattaa kuitenkin muodostua siinä vaiheessa, kun ihminen haluaa olla hevosen tilassa tai ihminen haluaa hevosen omaan tilaansa, esim. lastatessa.  Jos hevonen vasten ihmisen odotuksia ei opi yhdistämään tätä vaadittua etäisyyttä siihen, että "oma tila" koskee ainoastaan ihmisen luokse menemistä, saattaa käydä niin, hevoselle välimatka ihmiseen on aina sama. Ilman mitään mystifiointia sen suhteen, että etäisyyden säilyttäminen olisi hevosen lajityypillinen tarve tai että tällä tavoin ihminen ansaitsee lauman johtajuuden, on hyvä muistaa, että toistojen kautta hevonen oppii, kuinka lähelle ihmistä kannattaa ja saa tulla.

Kun hevoselle halutaa opettaa etäisyyden säilyttämistä, kannattaa muistaa, että ennen ensimmäistä harjoituskertaa sillä luultavasti ei ole asiasta juurikaan käsitystä. Se, miten ja millaisessa mielentilassa asiaa opetetaan, kertoo hevoselle ihmisestä paljon. Hevosen pelottelu tai väkivaltainen kohtelu ei ole omiaan edistämään molemminpuolista luottamusta ja pahimmillaan hevonen oppii tästä vain sen, että ihmisen lähellä ei kannata olla, koska ihminen voi käyttäytyä arvaamattomasti.

Tätä lukiessa monella saattaa nousta kulmakarvat ällistyksestä tai ärtymyksestä, koska valitettavan usein oman tilan harjoittelu alkaa tilanteessa, jossa hevosen läheisyys on jo aiheuttanut joko pelkoa tai vaaratilanteita ja silloin pidetään perusteltuna hevosen käsittely varsin kovakouraisesti. Tämä on kuitenkin vähintäänkin kyseenlaista kahdesta syystä: hevonen ei voi vasten parempaa tietoaan osata asioita, joita sille ei ole aiemmin opetettu ja toisaalta, mikäli hevonen käyttäytyy aggresiivisesti ihmisen lähestyessä, on ihmisen vastuulla käyttää harkintakykyään sen suhteen, kuinka paljon painetta lähestyminen hevoseen laittaa. Ja toisaalta, kuinka vähän tarvitaan, jottei hevonen koe tarvetta tulla päin tätä painetta.

Muistakaa halata hevosianne!

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Rohkea uskaltaa myöntää olleensa väärässä

Ostin ensimmäisen oman hevoseni vuonna 1990. Olin varsin noviisi, tietysti, mutta kuitenkin pitkään hevosten kanssa toiminut. Nyt kun katson aikaa yli 20 vuotta taaksepäin, on näihin vuosiin mahtunut paljon ylä- ja alamäkiä. Kaikenlaista on tullut opittua käytännössä, muilta saatuna tietona, kantapään kautta opittuna ja ihan myös kokeilemalla. Näistä kaikista saamistani opeista yksi tärkeimmistä on kuitenkin nöyryys ja taitoa tunnistaa ja myöntää olevansa erehtyväinen.

Sanotaan, ettei kukaan ole seppä syntyessään ja näinhän se on ihan tosi elämässä. On helppo olla tietävinään vasten parempaa tietoa ja ilman kokemusta. Kun vastaan tulee tilanne, jossa omaa toimintatapaa pitäisi voida tarkastella, voisi olla eduksi pysähtyä hetkeksi miettimään, miksi mielipiteen muuttaminen on niin vaikeaa. Toisinaan on helpompi pitää oma mielipide (vaikka sen tietäisi vääräksi) kuin myöntää olleensa väärässä.

Saattaa olla noloa tai häpeällistä myöntää erehtyneensä tai tehneensä virheen, mutta tyhmää on itsepintaisesti pysytellä kannassaan ja kärsiä seuraukset, tiedostaen että homma meni metsään.

Olkoon tämän viikon teesinä: Rohkea rotan syö ja vielä rohkeampi myöntää erehtyneensä!