torstai 29. maaliskuuta 2012

Pakoreaktio ja sen tarpeellisuus

Kaikki varmaan tietävät, että hevonen on lauma- ja pakoeläin. Ja että hevosen pakoreaktio voi ilmetä monella eri tavalla, myös niin pienessä mittakaavassa, että vain harjaantuneen ihmisen silmä sen voi havaita. Toinen ääripää on se, kun villin mustangin lailla laukkaava putte köyrii 40 km/tunnissa omistajansa koittaen apinan lailla takertuneena pysyä kyydissä. Ei se vauhti tapa vaan se äkkipysäys, sanotaan.
Samoin kuin että: Mikäs se pakoreaktion laukaisee kuin ratsastaja itse? tai että: Aina kun ryhtyy olettamaan sattuu joko leukaan tai lompakkoon....

Asiaan, useissa koulutusmetodeissa pyritään joko sammuttamaan pakoreaktio tai  "vangitsemaan" se niin, että se saadaan hetkittäin "sopivasti" esiin. Tästä muutamina esimerkkeinä vaikkapa laukka-, ravi- tai askellajihevosten loppukirit ja lisätyt askellajit. Entäpä esteratsastuksessa tänä päivänä suosiossa oleva "rullaus", jossa hevonen ylitaivuttamalla ja kuolaimen taakse ratsastamalla saadaan hallintaan hetkeksi ja juuri ennen estettä hevonen räjähtää yli esteen, jonka jälkeen se taas otetaan haltuun. Puhumattakaan siitä, että viime vuosina kansainvälisillä kouluradoilla on nähty hevosia, joiden hermorakenne, suuret liikkeet ja pakoreaktio ylittävät ratsastajien ja kouluttajien taidot siinä määrin, että hevosen hallintaan on ollut pakko kehittää menetelmiä, joiden myötä pakoreaktiota voidaan ikäänkuin "vilauttaa" tarpeen mukaan.

Koska hevonen tarvitsee kyvyn paeta selviytyäkseen hengissä, on luonnollisesti tärkeää, että se saa sitä myös harjoittaa. Sen sijaan että haluaisin pureutua eri menetelmien eettisyyteen sinällään, haluaisin herättää keskustelua ja pohdintaa siitä, kuinka monella eri tavalla hevonen voi hevosuuttaan ja tarvettaan pakoreaktioon ilmentää ja mitä annettavaa ihmisellä hevoselle tämän lajityypillisen tarpeen tyydyttämisessä on.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Kukkahattutäti faktaa vai fiktiota?

Muutama vuosi sitten lanseerattiin käsitteet kukkahatutädit ja tätiratsastastajat. Kukkahattu viittaa hieman höperöön, pehmoilevaan, osaamattomaan ratsastajaan, jolla ei ole tavotteita juuri lainkaan. Lisäksi hänen liikalihavan pullahevosensa täytyy syödä 100:sta purkista sekä outoja yrttejä että homeopaattisia lisiä.
Kukkahattutäti on keskivertaista hevosharrastajaa huonommin koulutettu, alipalkkainen, eronnut, lapseton ja mahdollisesti myös masentunut. Kaikki edellämainittu antaa yleisen siunauksen sille, että kukkahattutädille voi vapaasti nauraa ja häntä voi pilkata joka käänteessä.

Kukkahattutäti kietoo kengättömän talviturkkisen hevosensa 200gramman toppaloimeen ja suojaa sen sirot kaviot muodikkailla bootseilla. Hän on hankkinut hevosellee tietysti myös rungottoman satulan ja kuolaimettomat suitset, vaikkei niillä juuri mitään tee, koska hän ei raaski ratsastaa hevosellaan siinä pelossa, että pumpuliin kääritty hevonen saattaisi masentua tai pahimmillaan vaikkapa oppia avuttomaksi.

Fiktion takana totuus on toinen

Tarjotessani hevosten koulutuspalveluita yli kymmenen vuoden ajan, suurin asiakasryhmäni oli kukkahattutädeiksi nimitellyt naisihmiset. Totuus on joskus tarua ihmeellisempää ja siksipä väitän että edellä kuvatut määritelmät osuvat vain aniharvoin oikeaan. Minun tuntemani kukkahattutädit ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hyvinkoulutettuja, työssäkäyviä, raha-asiansa hyvin hoitavia, perheellisiä, onnellisia, laatutietoisia naisia. Lisäksi heille sekä oma että hevosen hyvinvointi on äärettömän tärkeää. He pitävät huolta fyysisestä kunnostaan, sekä omasta henkisestä hyvinvoinnistaan. Heitä löytyy pilates- ja joogasaleilta, he matkustavat, opiskelevat kieliä ja vieraita kulttuureita. He ovat pääosin sosiaalisesti eritätin lahjakkaita, hyväsydämisiä ihmisiä, joille heikomman puolesta puhuminen on synnyinlahja.  Entä se hevonen? Yleistäen voisi sanoa, että kukkahattutätien ja  -setien hevoset saavat paljon ymmärrystä ja rakkautta osakseen. Se tarkoittaa hevosen lajityypillisten tarpeiden ymmärtämistä ja niiden tyydyttämistä käytössä olevien resurssien puitteissa. Kukkahattutäti uskaltaa rohkeasti pyytää apua toiselta vertaiseltaan sekä jakaa omia ajatuksiaan ja mielipiteitään.  Kukkahattutädin hevonen ei ole väline, vaikka sillä kilpailtaisiin. Se myöskin saattaa kertoa omistajalleen pitävänsä tästä ja kukkahattutädin päivän paras pilkahdus saattaa olla hörähdys, jonka hän saa vastaansa tallille saapuessaan.

Kukkiseen on helppo samaistua

Millä tahansa alalla työelämässä arvostetaan aloitekykyä ja ihmisen luontaista uteliaisuutta uusia asioita kohtaan. Hevosharrastusmaailma tuntuu olevan poikkeus tästä. Uusia asioita tunnutaan pelkäävään, kenties siksi, että niiden pulpahtaessa esiin, se osoittaa itse kullkein sen tosiasian, että opittavaa on vielä vaikka kuinka. Itseasiassa, mitä enemmän tiedän, sitä enemmän tiedän, että on vielä opittavaa. Jokainen meistä haluaa taatusti olla oman elämänsä sankari, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Me kaikki haluamme hevosellemme parasta ja jos tiedämme, että vaikkapa sen kokoamiskyky on kiinni  keskivartalonhallinnasta, lähtökohtana on minun vastuullani oleva treeni, joka kohdistuu oman kehotietoisuuteni kehittämiseen ja fyysisiin harjotteisiin. Vasta tämän jälkeen voin edellyttää hevosen pystyvän toteuttamaan minun pyyntöni. Niin naurettavalta ja itsestäänselvältä kuin tämä saattaa kuulostaakin, seuraavan kerran kun ihmettelet kukkahattutätdin kurssien määrää tai hänen tekemiään talutus- ja hengitysharjoituksia hymähtelyn sijaan  kannattaa kurkistaa kulissin taakse ja seurata millaista tulosta se kaikki vaivannäkö tuottaakaan.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Kevät tulee ja sisäänratsastusaika myös...

Tiedän sohaisevani muurahaispesään, mutta tämä on jokavuotinen keskustelunaihe ja samalla jokasyksyinen itkunaihe, kun nuoren hevosen sisäänratsastuksessa on jokin mennyt pahasti pieleen. EIkä siinä mitään, jos hokaa, että mikä meni pieleen, mutta useimmiten ihmisellä ei ole siitä harmainta aavistustakaan.

Ensinnäkin sekä ratsastajaan totuttamiseen kuin mihin tahansa muuhun uuden asian opettamiseen tuntuu liittyvän runsaasti erilaisia uskomuksia siitä, miten asiat pitäisi tehdä ja kuinka monta avustajaa esim. tarvitaan. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että mitä huonommin valmisteltu hevonen ja mitä arempi ratsuttaja, sitä useampi ihminen siihen puuhaan tarvitaan. Käytännössä kun kaiken, siis ihan kaiken voi opettaa maastakäsin ennenkuin ratsuttajalla jalat ovat jalustimessa ja takapuoli penkissä. Sen jälkeen ei pitäisi jättää enää mitään arvailujen varaan vaan varsan pitäisi tietää yhtä hyvin kuin ratsuttajan itsekin mikä on seuraava vaihe.

Selkäännousu on luonnollisesti se ensimmäinen iso juttu, joka liittyy ratsuttamiseen. Jos siitä jätetään kaikki turha pohdinta pois, niin mitä sen varsan pitäisi osata, jotta tämä voisi sujua mallikkaasti?
Noh, ihan ensimmäiseksi tietysti seistä paikoillaan, ihan niinkuin ylipäätäänkin. Seuraavaksi on hyvä että se osaa merkistä pysähtyä. Tämän jälkeen kaikki loppu onkin siedättämistä siihen, asti kunnes koittaa liikkeelle lähdön aika.

Sen sijaan että ratsuttamiseen liittyisi huimapäisyys ja rohkeus, tarvitsee ratsuttaja mielestäni hevosen lukutaitoa, rauhallisuutta ja ennenkaikkea roppakaupalla erilaisia työkaluja mahdollisia ongelmatilanteita varten, koska nuori hevonen ei koskaan tee mitään kiusallaan tai halutakseen vastustaa periaatteen vuoksi.

Yleisimmät ongelmat liittyvät joko selkäännousuun tai liikkeellelähtöön. Jos hevonen ei halua päästää ratsastajaa selkään se useimmiten johtuu joko siitä että se pelkää tai siitä, että se on jossain välissä oppinut väistämään ihmistä niin mekaanisesti, ettei se erota milloin sen halutaan seisovan paikoillaan. Tässäkin tilanteessa pätee sama kuin kaikkeen muuhun hevosen kouluttamiseen - mitä useampi kokki - sitä pahempi soppa. Fakta on se, että jos hevonen pelsätyy ja pakoreaktio saa sen valtaansa, on mahdollinen suupielessä roikkuva avustaja vielä suurempi paha kuin selässä kiikkuva pelästyttäjä.

Toisaalta, selkäännousu voi sujua suht rauhallisesti, mutta liikkellelähtö tai liikkuminen saattaa tuottaa ongelmia. Tässäkin on hyvä muistaa, että hevoset ovat yksilöitä, se tilanne, missä joku toinen hevonen jännittäessään on haluton liikkumaan, joku toinen ryntää peloissaan täyteen laukkaan. Ja kyllä, se on kiinni sekä mielentilasta, jossa hevonen opetushetkellä on, että myös ratsuttajan ajoituksesta.

Pääsääntöisesti haluan itse siedättää nuoren hevonen niin takuu varmasti, että selkäännoustessa ei ole tarvetta hiiviskellä ja kun takamus on vakaasti penkissä, alkaa etukäteen maastaopetettujen merkkien opettaminen selästä käsin.

Ensimmäinen apu on suora ohjasote, jolla hevonen sekä asettuu, taipuu että kääntyy. Tätä voi soveltaa vielä niin, että kun suoraa ohjaa käyttää johtavasti, hevonen siirtää painon ohjanpuoleiselle etuselleen ja myötäyksen ajoituksella tässä seuraa myös liikkeelle lähtö. Kun suora ohjasote suuntautuu tämän jälkeen ylöspäin, hevonen astuu takasillaan ristiin ja siten se siirtää painon etujaloilleen, joka on taas suuri turva tilanteessa, jossa hevonen jännittyy tai pelästyy. Ilman ratsastajaakin hevonen jännittyessään nostaa pään ja niskan ylös ja siirtää painonsa takajaloilleen. Pyytämällä takasia pehmeästi astumaan ristiin, saadaan hevonen jälleen etupainoiseksi.  Kun hevonen on valmisteltu maastakäsin niin, että se ymmärtää suoran ohjasotteen ja se myötää kehostaan pehmeänä, saadessaan tästä myötäyksen ohjalla, sen rauhallinen mielentila tulee liittymään tähän merkkiin jatkossakin.

Lopuksi on ehkä tarpeen muistuttaa, että se tila, jossa selkäännousuja ja ratsastuksen aloitusta tehdään, olis hyvä pitää erossa siitä, jossa hevonen on toistuvasti kiihtynyt, koska hevonen yhdistää paikan mielentilaan. Toisekseen, itse en mielellään juoksuta tai tee mitään muutakaan kiihdytävää päiviä ennen selkäännousun opettelua, jottei hevosella oli ensimmäisenä mielessä se, että jokin merkki pyytää sitä kiihtymään.

Aurinkoisia ja hevosen tuoksuisia treenihetkiä =)

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Hevosharrastuksen murheita

"Tallinpitäjä sanoi, että hevoseni on alkanut käyttäytyä huonosti. Se kuulemma repii tarhakaverin loimet, riekkuu taluttaessa ja potkii karsinan oveen ruokinta-aikaan. Ja nyt minun pitäisi tehdä asialle jotain. Mitä minä teen, enhän minä sitä hevosta hoida päivisin, vaan maksan siitä tallinpitäjälle, että hän tekee sen?"

"Vein nuoren hevoseni ratsutettavaksi statuksella "pukkikone". Nyt ratsuttajan avustaja, 17-vuotias tyttö on pudonnut hevoseltani ja sen seeurauksena päätynyt sairaalaan. Ratsuttaja peräänkuuluttaa minun vastuutani, että olen korvausvelvollinen. Tällaisesti ei ole kuitenkaan sovittu ja luotin siihen, että ratsuttajalla on kaikki vakuutukset kunnossa. Eikö ammattilaisen pitäisi kyetä arvoimaan kenet selkään laittaa ja minun omistajana oltava myös tietoinen tällaisesta järjestelystä?"

"Tallinpitäjä on alkanut tiuskia minulle ja kerätä ympärilleen kaveripiiriä, johon minä en sattumalta kuulu. Lisäksi minulle naureskellaan ja tiedän, että minusta ja tekemisistäni puhutaan pahaa selän takana. Ei tunnu mukavalta olla ulkopuolinen, kun hevosen omistaminen on ainoa harrastukseni. Lähiseudulla ei ole muita tallipaikkoja, joten näyttää siltä, että minun on oman mielenterveyteni vuoksi luovuttava rakkaasta harrastuksestani ja hevosestani."

"Eräs asiakkaani valittaa koko ajan kaikesta, hänelle ei tunnu mikään riittävän. Ongelmallisinta tässä on se, ettei hän koskaan valita suoraan minulle, vaan nalkuttaa tallityöntekijälle ja muille asiakkaille. Jos tämä ilkeily jäisi vain hevostoiminnan arvosteluksi, voisin sen vielä sietää, mutta sen lisäksi asiakas pohtii perhe-elämäämme, harrastuksiamme ja arvostelee jopa parisuhdettani. Tallin ilmapiiri alkaa kärsiä tästä jo toden teolla. Heitänkö hänet pihalle vai koittaisinko vielä keskustella kuten aikuiset, sivistyneet ihmiset yleensä tekevät."


Hmmm...mahtaako monella muulla alalla olla tällaisia ongelmia? Ja mitä näille ongelmille voisi tehdä? Onko ainoa ratkaisu lajin muuttuminen jälleen elitistiseksi vai auttaisiko hevosajokortti, joka on pakollinen sekä hevosenomistajille, että tallinpitäjille? Koska lain mukaan jokaisella on oikeus sekä omistaa hevonen, että harjoittaa liiketoimintaa alalla, on lajin harrastaja- ja ammattilaisjoukko varsin kirjavaa.

Vai onko kyse kommunikaation ongelmista? Voisiko valmennus tai työnohjaus auttaa ammattilaisia jaksamaan hoitaa oman osuutensa ja sen myötä myös auttaa asiakkaita ymmärtämään, mistä he maksavat ja mitä vastinetta rahoilleen saavat?

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Apua, ilman kuolamia

Helsinki Horse Fair on kunnialla ohitse ja pakko myöntää, että oli todella hienoa saada olla mukana tekemässä niin hienoa tapahtumaan. Lisäksi kuolaimettoman kisan aiheuttama häly ja keskusteluryöppy on ollut melkoista. Siitä aasinsiltana tähän blogikirjoitukseen....


Ennen HHF:a moni tuttuni pohti kuinka kuolaimilla koulutetut hevoset voivat sopeutua kuolaimettomalla ratsastukseen. Itsekin olen aikoinaan harrastanut "nakuratsastusta" kohtalaisen paljon ja totesin, että harjoitus tekee mestarin ja mitä yksinkertaisimmilla avuilla hevonen on koulutettu, sitä vähemmän vermeitä tarvitsee. Hevosen hallinta on kuitenkin lopulta kaikesta muusta kuin varusteista kiinni. Tässä vaiheessa lienee hyvä muistuttaa, että tämä pätee siinä vaiheessa vasta, kun ihminen ymmärtää millainen eläin hevonen on, hän tiedostaa oman kehonsa ja sen vaikutuksen hevoseen. Ennen tätä niitä varusteita todellakin tarvitaan, kun ei ole muita keinoja esim. kääntää hevosta.

Se, mikä tässä hetkessä on kuitenkin mielenkiintoisinta, on ihmisten reaktio ja vastustelu kuolaimettomuutta vastaan. Huomautan, että kisan tarkoitus ei ollut millään tavoin tuomita kuolainten käyttöä, vaan ennemminkin tuoda esiin se fakta että on osaajia ja osaajia. Osaajat voivat tehdä sellaisia asioita, joista muut voivat vain unelmoida.

Ennen kisaa minulta kysyttiin moneen otteeseen, että "entäs jos joku hevonen heittää hullut" tai että"entä jos joku ratsastaja putoaa ja hevonen syöksyy katsomoon??" "kuinka olette varautuneet kaikkeen mahdolliseen?"

Noh, minäpä kerron: nämä riskit saattavat olla ihmismielessä todellisia, kun hän ei ymmärrä millainen eläin hevonen on. Hevonen nimittäin sattuu olemaan a. rutiinien ja paikan orja ja b. pakoeläin. Näihin viitaten, mikäli jokin olisi mennyt hullusti, hevonen olisi 99,99%:n varmuudella laukannut muiden hevosten luokse tallialueelle, pois yleisön läheltä, joten riski oli tässä suhteessa käytännössä mitätön.

Toiseksi, kutsuimme kisaan hevosalan ja ratsastuksen ammattilaisia. Luotin ja yhä luotan ammattilaisen arvostelukykyyn omien taitojensa suhteen. Mikäli niin olisi kuitenkin käynyt, että joku hevonen olisi pelästynyt tms. sen ratsastaja oli varmasti varautunut siihenkin ollessaan tämänkaltaisessa tilaisuudessa.

Kolmanneksi, hevoset ovat pakoeläimiä (edelleen), ne ovat arvaamattomia ja ratsastus on vaarallista. piste. Jos haluaa harrastaa 100%:n turvallisesti, löytyy myös keppareita, jotka linkoavat ratsastajan satulasta lähinnä kuskin kompuroidessa, muuta riskiä ei ole.  Tai sitten kannattaa pysyä aidatulla alueella ja pukea sekä hevoselle että itselleen kaikki maailman turvavermeet. Totuus on kuitenkin se, että hyvää hevostaitoa ja hyvää ratsastustaitoa ei korvaa mikään turvavaruste, koska niiden tarkoitus on  auttaa säästymään suuremmilta kolhuilta vahingon sattuessa, mutta ne eivät estä hevosta pelästymästä tai vaikkapa vaan kompastumasta.

Sen enempää kuolain ei estä hevosta pelästymästä, joten kauhufantasiointi kuolaimettomuuden puolesta on liioittelua. On kuitenkin totta, että käytännössä jokainen ratsastaja joutuu/saa opetella ratsastamaan kuolaimilla, koska toisin koulutettuja hevosia on vielä nin vähän ja toisekseen, se kuuluu meidän ratsastuskulttuuriimme. Tällä siis mennään kohti kevättä, toivottavasti itse kukin muistaen, että hevonen on hevonen ja mikään ei pidä ihmistä yhtä varmasti hengissä kuin hyvä arvostelukyky.

Halatkaa hevostanne, sydämen kyllyydestä!

torstai 1. maaliskuuta 2012

Kuolaimella ja ilman

Viime blogista on aikaa, sattuneesta syystä. Suomen ensimmäiset kuolaimettomat näytöskilpailut ovat ihan ovella!!!! Tapahtuma on herättänyt kiinnostusta ihan maailmanlaajuisesti ja mikä ettei, onhan se oikeastaan aika kummallista, että kokeneet ratsastajat päättävät luopua kuolaimista, vaikkapa vain shown tähden.


Haluan raottaa hieman tuota kuolaimettomuusasiaa sillä, että oman näkemykseni mukaan hevoselle on loppuviimeksi yhdentekevää onko sillä jotakin päässä tai suussa. Riippuu ihan siitä, mitä hevoselle on opetettu siis.
Aktiivisina ratsuttajavuosinani saatoin sisäänratsastaa useita kymmeniä hevosia vuodessa ja täytyy tunnustaa, että kahta hevosta lukuunottamatta aloitin niiden kanssa aina ilman kuolamia, joko naruriimulla tai sidepulleilla. Vaaratilanteita ole koskaan ollut, ratsastin missä hyvänsä.

Kuulostaa ideaalilta ja seuraavaksi herää kysymys, miksi sitten ne kuolaimet pitää pukea hevoselle suuhuun? Olen mieluusti käyttänyt vertauskuvana sitä, jos vaikka haluat kuvailla extempore ystävällesi ajoreitin naapurin metsän halki, voit ottaa kepin ja piirtää hiekkaan noin suunnillee risteyksien paikat ja isolla ruksilla määränpään. Tämä onnistuu oikein hyvin, ellet ole aikeissa opastaa ystävää Helsingin keskustassa, silloin on viisainta ottaa kynä ja paperia.

Vaikka tänä päivänä minulle on oikeastaan sama, onko hevosellani suussa kuolaimet tai ei, sen myötä tulee tietynlaiseet valinnat. Hevosen kouluttaminen höyhenenkeveäksi ja tarkaksi avuille vaatii ratsastajalta suunnatonta kehonhallintaa ja hevoselta sitä, että se on hyvin koulutettu, eikä missään vaiheessa ole oppinut menemään päin painetta. Mikäli se on tämä jo oppinut, on edessä erittäin pitkä ja kivinen tie. Ilman kuolamia kun paineen kasvattaminen ei onnistu kuin tiettyyn pisteeseen asti.

Paineesta sananen

Tuntuma ja  paine ovat varsin suhteellisia, riippuu ohjien pitelijästä miltä mikäkin tuntuu omaan käteen tutulta. Sen sijaan hevosen suu ja sen reaktiot ovat lahjomattomia. Uskoisin, (tämä siis mutua) että sen vuoksi ihmisten on yleensä helpompi hallita hevosta, koska sen vaikutus perustuu pitkälti hevosen herkän suun, ja limakalvoihin vaikuttamiseen ja ei tarvitse olla ruudinkeksijä ymmärtääkseen, että ne ovat erittäin herkkiä alueita. Ja lisäksi kohtalaisen lähellä aivoja....

Kun hevosta halutaan "hallita" ilman kuolaimia, on eduksi, jos hevoselle on opetettu myötääminen pienimmästä mahdollisesta merkistä, jolloin ei merkin kasvattamiseen ole tarvetta. Edellyttäen, että ratsastaja myötää aina, kun hevonen myötää.

Kun hevosta on jo ratsastettu kuolaimilla, liittyy siihen mahdollisesti muutama ongelmanpaikka. Yksi tulee suoraan siitä, että suitsituksessa käytetty turparemmi saattaa "turruttaa" hevosen sen kuonon päällä olevaan tunteeseen. Mikäli turparemmi on esim. liian tiukalla, se saattaa jopa viedä hevosen huomion itse kuolaimen aiheuttamalta paineelta, koska paineviesti ohittaa kipuviestin matkalla aivoihin...
Kun hevonen halutaan opettaa kuolamettomiin, ikäänkuin uudelleen kouluttaa avuille, on ohjasotteet opetettava kokonaan uudelleen.

Tämä jää kuitenkin väliin, mikäli sekä hevonen että ratsastaja tiedostavat eri tuntuman merkityksen ja ratsastajalla on edelleen käytössään muitakin apuja kuin ohjat, eli oma keho - istunta - jalat - tasapaino -ja ennenkaikkea tasapainoinen mieli.

Kohti lauantain suurta huipennusta, josta saamme kiittää rohkeita ratsastajiamme, jotka laittavat itsensä likoon - rakkaudesta hevoseen ja ratsastukseen!